Pääkirjoitus: Hengailemisen sietämätön vaikeus

0

Hampaat irvessä rentoutumista. Näillä sanoilla aloimme perheessä kuvailla tiettyä tunnetta esikoisen vauva-aikana. Kun ei ollut koko päivänä päässyt rauhassa edes vessaan ja viimein tuli se hetki, kun toinen aikuinen otti vastuun pahantuulisesta pikkuihmisestä, kiireen tuntu ei siltikään lakannut. Muistan jyystäneeni suljetun oven takana hampaat irvessä suklaata, suorittaen oman ajan ottamista samalla tahdilla ja samassa mielentilassa kuin päivä oli aiemmin sujunut.

Tänä kesänä hampaat irvessä rentoutumisen käsitteelle oli taas käyttöä. Kevät oli itselleni työläs, pandemioineen, vaaleineen ja vaalien siirtoineen. Lomalla oli yllättäen vaikeaa rauhoittua. Se, että etätöiden myötä koti oli ollut keskeinen työpaikka, pahensi tätä tunnetta. Lähdin suorittamaan kaikkea mukavaakin yrittäen niistää sekunneista viimeiset irti. Jokaista hetkeä vahdin: onko tämä nyt tärkeää? pitäisikö priorisoida johonkin muuhun?

Sain sitten lopulta rentouduttuakin: hengailtua aikaa tuhlaillen, avoimena sille, mitä en ole etukäteen päättänyt. Teki hyvää. Samaa tahtia aloin huomata murehtimieni asioiden olleen varsin pieniä tai ratkaistavissa olevia.

Monien huonojen elämäntapojen taustasyynä on vaikeus rentoutua niin paljon, että pystyisi rentoutumaan. Silloin useimmat turvautuvat johonkin ulkoiseen, jonka on aiemmin kokenut auttavan, oli se sitten suklaata, alkoholia tai somen selaamista. Kun perussyy on ratkaisematta, ulkoiset avut eivät lopulta tehoa, minkä vuoksi niihin turvaudutaan varmuuden vuoksi vielä enemmän – ja kierre on valmis. Näitä vaikeuksia on tässä päättymättömältä tuntuvassa koronamaratonissa tavallista useammalla.

En osaa neuvoa, miten rauhoittua rentoutumaan. Itselläni palaset vain loksahtelivat paikoilleen. Ehkä aloin sydämessäni tuntea, että aikaa riittää kuin riittääkin pysähtymiselle. Samalla Suomen ihana kesäluonto kärsivällisesti opetti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä ei.

Maria Kesti

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of