Pääkirjoitus: Lapsuuden kesät

0

Lapsuuden kesistä on jäänyt väkeviä, aistimustentäyteisiä muistoja: tuoksuja, tunnelmia, ääniä, meren valojen päilymistä veneen laitaan, miltä kuuma hiekka tuntui jalanpohjissa, pikkukalojen liikkuvat varjot merenpohjassa, nauruun läkähtymistä mökin lattialla sisaruspedissä, märät hiukset ja sirkkojen siritys kesäyössä saunan jälkeen.

Myöhemmin yhtä suuria kokemuksia on vaikea saada. Mikään ei ylitä sitä, miltä kesä tuntuu, kun sen kokee ensimmäisiä kertoja.

Tosin jos puhuisin kesän lapsuusmuistoista vanhemmilleni, heiltä tulisi kyyninen kysymys, missä välissä niitä väkeviä kokemuksia oikein sain. Samaa olen ihmetellyt oman jälkikasvuni kanssa. Aina tehdään lasten mielestä jotain väärää tai väärään aikaan ja väärässä paikassa. Aina on nälkä tai pahaa ruokaa, on liian kuuma, liian kylmä, kenkä hiertää, ujostellaan kavereita ja on vessahätä. Jotenkin ja johonkin ne autereiset muistot kuitenkin mahtuvat.

Kun itse koettaa järjestää uusille sukupolville kesäisiä elämyksiä, joutuu kärvistelemään sen ristiriidan kanssa, että toisaalta kaikki järjestelyt eivät voi olla lapselle mieleen – mikä täytyy aikuisten vain kestää – ja toisaalta on hölmöä tuputtaa hauskanpitoa, josta lapsi ei nauti. Onko hyvä vanhempi se, joka kiskaisee vastaan hangoittelusta huolimatta lapsen ruudun ääreltä luontoon, vai se, joka antaa jälkipolven valita ja etsiä elämyksiä itse, vaikka lopputulos olisi pelkkää kännykkäpeliä neljän seinän sisällä?

Itselläni ei ole tähän vastausta. Huono omatunto jää vanhempana aina. Toisinaan pieni tuuppaus kesäluontoon tuo ihania hetkiä, toisinaan se kääntyy itseään vastaan.

Hyvä puoli on, että lapsi kokee maailman väkevästi, missä ikinä onkaan, ja saa elämyksiä sellaisista asioista, joita aikuiset eivät tule edes ajatelleeksi. Mistä puheen ollen, aika monen pienen lapsen järisyttävin elämys Suomen kesässä on ulkohuussi.

Maria Kesti