Kalevi Pirttijärven runo: Äidin omenapuu

0

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin ajattelen kotiani, jossa olen syntynyt. Se oli vähäpätöinen maalaistalo ja aikakin ankeaa, sodan jälkeistä. Isää koetti isoveli korvata.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi tulee äitini. Hän on kuollut jo ajat sitten, mutta minusta tuntuu kuin hiljalleen lähestyisin lapsuuskotiani. Silmiini tulee maisema, joka sitä ympäröi.

Tuon maiseman edessä kohoaa omenapuu. Yhtäaikaa vaatimattomana ja ylpeänä se aivan kuin haluaisi kertoa äitini väkevästi eletystä elämästä.

Mä kerran saavuin pihaan mökin aution

ja muistot mieleen haikeana kulkee.

Siinä puu, kuivunut ja vanha on.

Ja vuoskymmenet sammaleen alle sulkee.

Jos äiti vielä oisit täällä.

Tuon puun tarinan äiti mulle kertonut ois.

Tään pihapiirin elon, sen kokemukset.

Mutt` mä käänsin selän, kiiruhtaen pois

näin korvat sulkien, suljin myöskin ukset.

Jos äiti vielä oisit täällä.

Mull` ain ol kiire, maailmalle mieli.

En pyyntöös pysähtynyt, riensin eteenpäin.

Sanoit, kuule ”Pian vaikenee tää vanha kieli,

sun sanovan en haluis silloin näin”.

Jos äiti vielä oisit täällä.

Sen lähdön muistan ja sanas silloin,

kun sanoit: ”Ota mukaan omenia puusta.”

Mä tapaavani uskoin Sinut, milloin.

Mutt` sanat viimeiset ne oli äidin suusta.

”Ota mukaan omenia puusta.”

Nyt oon tässä, kaiken sulle antaa voisin.

Puun tarinaa kuunnellen, nyt ei kiire ois.

Miks` vasta nyt , kaiken tekisin mä toisin.

Kun sä lähtenyt oot, jo ajat sitten pois.

Mä myöhäs oon, äiti ei enää ole täällä.

Kirjoitin tämän runon kolme vuotta äitini kuoleman jälkeen äitienpäivänä, aution talon pihakaivon kannella istuen, vanhan omenapuun varjossa, kirjoitin ja itkin.

Tekijän oikeuksiin nojaten,

Kalevi Pirttijärvi

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of