Pääkirjoitus: Uskaltaako Kaarinan kouluissa olla erilainen?

0

Keväällä Kaarina-lehdessä kerrottiin, että koulukiusaamista on kouluterveyskyselyn mukaan Kaarinassa eniten kaikista Varsinais-Suomen kunnista. Kesällä Instagram-julkkis Benjamin Peltonen kertoi julkisuudessa kipeistä kiusaamismuistoistaan Kaarinasta. Tällaisia otsikoita lukiessa Kaarinasta ei pysty olemaan erityisen ylpeä.

Kommenteissa, joita omiin korviini on tullut Kaarinan opettajakunnalta, on harmiteltu sitä, että joillakin oppilailla on kouluissa niin paha olla, että se purkautuu kiusaamisena. Varmasti joissakin kiusaamistapauksissa tästä onkin kyse, mutta samalla tällainen tapa selittää kiusaaminen on esimerkki psykologisoinnista. Koulukiusaaminen ymmärretään yksittäisten yksilöiden oireiluksi, vaikka ilmiössä olisi kyse koko yhteisöstä.

Itse väitän, että perustaltaan kiusaaminen on alkukantainen tapa reagoida erilaisuuteen ja setviä ryhmän hierarkiaa. Erilaisuushan on laumaeläimelle uhka: oudosti toimivan lauman jäsenen toimintaa ei pysty ennakoimaan. Hänen rajojaan koetellaan, jotta nähdään, onko hän vaaraksi, tai suljetaan ulkopuolelle. Lisäksi ryhmän jäsenten kuuluu kasvattaa toisiaan: jos esimerkiksi jatkuvasti olet suuna päänä tai et sano koskaan mitään, muut alkavat reagoida ja osoittaa, että toimintatapasi ei tunnu kivalta.

Koulukiusaamiseen on vaikea puuttua, koska sen perusmoottori on tiettyyn rajaan saakka luonnollinen ja hyväksyttävissä. Se voi kuitenkin helposti hiipiä julmuudeksi. Lisäksi se lietsoo itseään: jos yhteisön jäsen ei koe olevansa hyväksytty erilaisena, toisten erilaisuus on entistä uhkaavampaa, koska sehän tarkoittaa, että minä voinkin olla kohta se, joka suljetaan ulkopuolelle.

Varmaa on, että jotain Kaarinassa pitää ryhtyä tekemään toisin kiusaamista ehkäistessä ja kiusaamistapauksiin puututtaessa. Erilaisuuden sietokyvyn pitäisi kasvaa. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta ryhmässä saa olla niitäkin, jotka tuntuvat oudolta ja vähän häkellyttävät.

Maria Kesti