Perustelut, miksi siltaa ei kannata remontoida vaan tarvitaan uusi, ovat painavia. Miten 1950-luvulla, kun nykyistä Kuusistonsalmen siltaa rakennettiin, olisi voitukaan varautua 2020-luvun jättiläismäisiin erikoiskuljetuksiin ja kiivaasti kasvavaan autovirtaan saaristoon? Tuskin kenenkään tekee mieli kovin pitkään ajaa raskaasti kuormitetulla sillalla, jonka alla maan tiedetään liikkuneen ja joka on perustettu puupaaluille aikana, jolloin monelle suomalaiselle hevoskyyti oli tutumpi kuin auto.
Samaan aikaan arveluttaa se, millaisessa kierteessä olemme. Suomi on rakennettu suhteellisen lyhyessä ajassa – yhden ihmiselämän aikana – ristiin rastiin täyteen betonia ja asvalttia, eikä loppua näy. Uusia teitä, siltoja ja muuta järeää infrastruktuuria tarvitaan jatkuvasti uusiin paikkoihin samaan aikaan, kun vanhat tiet ja sillat on laitettava uusiksi, niin rakenteiden ikääntymisen vuoksi kuin siksi, että yhteiskunnan kehittyessä ja tiedon lisääntyessä vaatimukset lisääntyvät. Voiko tämä yhtälö pidemmän päälle toimia? Jokainen uusi hanke kasvattaa korjaus- ja huoltovelan korkoa.
Todennäköisesti Kuusistonsalmen siltaa ja tulossa olevaa uutta Auvaisbergin siltaa tarvitaan seuraavan 70 vuoden päästäkin. Toisaalta se, että maailma on tähän mennessä mullistunut niin rajusti yhden ihmiselämän aikana, viittaa siihen, että meillä ei tällä hetkellä ole aavistustakaan, millä keinoin lastemme aikuisuudessa aikana liikutaan ja mitä ne keinot vaativat kulkureiteiltä. Ehkä nykyinen tie- ja siltainfra muuttuu turhaksi, ehkä ei.
Uudet sillat tarvitaan nyt ja ne rakennetaan, ei siinä mitään. Samaan aikaan siltainvestoinnit ovat investointeja niin kauas tulevaisuuteen, että vetää mietteliääksi. Meidän nykyiset tarpeemme näyttävät näin isossa kuvassa hitusen sattumanvaraisilta.
Maria Kesti
