Suhtauduimme muuttuneisiin suunnitelmiin olankohautuksella. Hänen isoveljensä kirjoitti äidinkielen ylioppilaskokeen 40 asteen kuumeessa, joten oikeastaan parempi näin.
Muistan, miten nykyisen abimme ensimmäisenä lukiovuonna – ennen koronaepidemiaa siis – pohdimme, pitäisikö hänen käydä lukio kolmen vuoden sijaan neljässä vuodessa. Minusta tuntui silloin hyvin surulliselta, jos hän ei saisi lakkiaan samassa juhlassa kuin luokkansa: yksi tärkeistä yhteisistä pysähdyshetkistä ja etapeista jäisi välistä. Nyt tuo murhe tuntuu melkein naurettavalta. Ollaan tyytyväisiä, että ylioppilaskirjoituksiin voi edes jollain aikataululla yhä osallistua. Ilahdun yllättyneesti, jos kirjoitusrupeama on tulevana keväänä ohi ja lakkiaisjuhla voidaan pitää.
On jännä, miten tämä korona-aika on muuttanut suhtautumista oikeastaan kaikkeen. Ei tätä puoltatoista vuotta olisi jaksanut, ellei olisi alkanut ottaa välinpitämättömästi monia asioita, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä ja isoilta ja herättivät tunteita.
Vaikka yhteiskunta on monilta osin avautunut, paluu normaaliin ei ole tuntunut aina normaalilta vaan irralliselta. Emme ole vielä ajassa jälkeen koronan vaan keskellä kummallista historian ajanjaksoa, jossa ei kannata kunnolla luottaa mihinkään mutta kuitenkin on toimittava ja suunniteltava tulevaa.
Koronapandemia on pakottanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, mikä on usein hyvä. Toisaalta kun tarpeeksi on välinpitämätön, mikään ei lopulta enää tunnu miltään: kuin tärkeistä asioista häviäisi sisältö ja jäljelle jäisi vain kuoret. Kuinkahan kauan menee, että elämä tuntuu taas aidosti normaalilta sen sijaan, että teeskentelemme sen olevan normaalia?
Maria Kesti