Pekka Tenhosen kolumni: Järven ympäri

0

Kävin syyskuun alussa Ruotsissa polkemassa Vättern Runt -pyöräilytapahtuman, jossa kierretään Vättern-järvi. Lähtöpaikka ja maali olivat Motalassa. Matkaa kertyi 315 kilometriä. Lähdimme aikaisin aamulla, palasimme myöhään illalla, pyöräilimme runsaat kolmisentoista tuntia, taukoineen matkaan meni aikaa hiukan alle kuusitoista ja puoli tuntia.

– Ei niin paljon pysty polkemaan, se on mahdotonta, oli pyöräilytoverini Tiinan työkaveri todennut, kun kuuli asiasta.

Tiesimme asian paremmin, olimme jo tehneet saman neljästi aiemmin.

Suositus on 1000 kilometriä harjoittelua ennen tapahtumaa. Sen verran kannattaa vähintään treenata, että järvenkiertoon voi mennä nauttimaan. Ja mikäs on nauttiessa, kun kansa matkan varrella kannustaa innokkaasti ja järjestelyt ovat huippuluokkaa. Matkan aikana on taukoja 1–2 tunnin välein ja lämpimiä aterioita kaksi: Jönköpingissä lihapullia ja Hjossa lasagnea. Muun aikaa syödään vehnäsämpylöitä, banaania ja suolakurkkua.

Paljolti elämykseen vaikuttaa sää ja tuuli. Tapahtuma ajetaan tavallisesti viikkoa ennen juhannusta, nyt se pandemian takia oli siirretty syyskuun alkuun. Se toi uutena elementtinä mukaan pimeyden ja kylmyyden. Pimeydestä selvisi lampuilla ja illan ja aamun kylmyydestä sopivalla vaatetuksella – jos tajusi ne mukaan ottaa. Aamun seitsemään asteeseen lähti moni sortseilla.

Kolmekymmentä kilometriä ennen maalia alkoi olla jo aika pimeää. Meidän lamppumme olivat city-käyttöön sopivat lamput, joilla meidät nähdään mutta enempää valotehoa ei niissä ole.

Osuus viimeiseltä tauolta sujui hyvin, taisi olla tuuli myötäinen, ja olimme löytäneet hyvän ryhmän, jota peesasimme.

Mietiskelin itsekseni, että jos nyt puhkeaisi rengas, niin liemessä oltaisiin. Kohmeisin sormin ja huonossa lampun valossa renkaan vaihtaminen olisi melko vaikeaa. Keskeytys näin lähellä olisi ollut julmaa. Yritin olla ajattelematta asiaa.

Siitä, kun ajatus ensimmäisen kerran iski, ei mennyt kuin vartti, kun tunsin, miten pyörä ikään kuin petti altani. Paineet takapyörässä olivat dramaattisesti vähentyneet.

– Rengas meni, ilmoitin pyöräilytovereilleni.

– Eikä mennyt, kommentoi Hessu.

Ihme oraakkeli. Mistä hän sen saattoi tietää? Niin tai näin, vanne ei kuitenkaan koskenut asfalttiin, joten vain osa ilmasta pääsi ulos. Ja me maaliin. Kaksisataa metriä ennen majoituspaikkaa katkesi vanteesta vielä pinna.

Tiinan kaveri oli väärässä, ja Hessu ja minä olimme oikeassa, vaikkakin eri mieltä.

Pekka Tenhonen

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of