Pyhä Katariina ei halunnut Väinämöiselle vaimoksi

0
Katolisten legendojen mukaan oppinut Katariina Aleksandrialainen käännytti ihmisiä kristityiksi 200- ja 300-luvuilla. Keisari Maxenius tuomitsi hänet kuolemaan kivuaalisti teilinpyörässä, mutta teilinpyörä rikkoutui ja hänet surmattiin miekalla, joka oli tavallisesti varattu kunnianarvoisimmille kuolemaan tuomituille. Legenda yleistyi Euroopassa 1000-luvulla dominikaaniluostareien myötä, ja Suomessa hänestä tuli keskiajalla yksi suosituimmista pyhimyksistä. Kuva Kaarina-patsaasta, joka löytyy Kaarina-talon vierestä.

Maanantaina 28.2. vietetään Kalevalanpäivää.

Kun Elias Lönnrot kokosi 1800-luvun alussa Kalevalaa, hän sovitti yhteen tuhansia suomalais-karjalaisten kansojen kansanrunoja. Alkuperäisissä kansanrunoissa kerrottiin myös Kaarinan kaupungille nimensä antaneesta suojeluspyhimys Katariina Aleksandrialaisesta, mutta Lönnrot ei päästänyt häntä eepokseensa suoraan nimellään.

Katariina Aleksandrialaista on totuttu Kaarinassa pitämään katolisena, oppineena pyhimyksenä, joka surmattiin uskonsa vuoksi teilinpyörällä ja miekalla. Suomen kansanrunoissa Katariinasta kerrotaan täysin toisenlaisia tarinoita. Niistä löytyy tietoa folkloristiikan tutkija Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia -tutkimuksesta.

Siikala kertoo Pyhän Katariinan esiintyneen kansanrunoissa esimerkiksi tärkeänä Kalevalan hahmona, Pohjolan tyttärenä. Häikäisevänvalkea Pohjolan tytär asui taivaassa ja kutoi hopea- ja kultalankoja, ja hänen kättään tavoitteli moni. Kalevalassa Ilmarinen lopulta sai hänet, mutta naimakauppa maksoi Sammon ja muita ihmetekoja. Myöhemmin Pohjolan tytär – tai Katariina – kuolee loukattuaan Kullervoa.

Katariina on vilahdellut myös Kalevalan Tulen synty -runon alkuperäisissä versioissa tuudittamassa tulta.

Isä yritti surmata tyttärensä


Kosiomatkoista kertovissa kansanrunoissa Katariina löytyy Anna-Leena Siikalan mukaan Ilman immen kosinnan versioista, joissa neito on ”Katarina kipo käpeä, Hoikka honkeron miniä”.

Ilman immen kosinnan runo on rankka: isä odottaa syntyväksi poikaa. Kun syntyykin tyttö, Katariina, hän haluaa tappaa tämän. Äiti antaa kuitenkin tytölle mahdollisuuden kasvaa, ja Katariina kasvaa taivaan kaarella. Katariinaa yrittävät isä, sukulaiset ja kosijat – käytännössä Väinämöinen – houkutella sittenkin takaisin maan päälle, mutta tytär asettaa ehtoja paluulle.

Väinämöisen on halkaistava jouhi kärjettömällä veitsellä ja vetäistävä muna solmuun. Näissä hän onnistuu, mutta kolmas tehtävä on vaikea: vene pitäisi koota kehrävarren muruista ja ilman, että kirves osuu kiveen. Tämän jälkeen tarina muuttuu Veneen veisto ja Polvenhaava -runoiksi, joista ensin mainittu löytyy suoraan Kalevalastakin.

Katariina joutui tuleen


Kiuruvedeltä on tallennettu runo, jossa Kapo eli Katariina kutoo kangasta niin suurella voimalla, että kylässä ei pystytä nukkumaan. Ruotusten kuningas – jolla tarkoitettiin ilmeisesti Maxeniusta, alkuperäisen Katariina Aleksandrialaisen teloittajaa – lähti kosimaan häntä jollekin kolmesta pojastaan, joista yksi on jälleen Väinämöinen.

Neito ei ollut suostuvainen vaan piti isää ja poikia rumina. Tästä kuningas suuttui, kokosi kolmekymmentä rekeä puita ja työnsi Katariinan tuleen. Tulesta tunki kuitenkin kuninkaan ja poikien sitä lietsoessa esiin Kattro, hienohelma, ja kuningas tunki hänet taas tuleen. Pojat lietsoivat tulta, ja tulesta syntyi ori, joka käyttäytyi huonosti, ja Väinämöinen pani oriin takaisin tuleen. Kolmantena päivänä tulesta tulee esiin kultakulmainen neiti.

”Tässä omalaatuisessa runossa ovat sulautuneet Pyhästä Katariinasta kertova legenda, jossa teilipyörään sitomisen sijasta puhutaan polttamisesta, ja Kultaneito[-runo], jossa Väinämöinen on pohjoissavolaisen tavan mukaan seppänä”, kirjoittaa Siikala.

Kansanrunoissa kristityt pyhimykset esiintyivätkin sujuvasti itämerensuomalaisten myyttisten hahmojen rinnalla. Erityisen suosittu Katariina oli Ylä-Savossa ja Pohjanmaalla.

Pyhän oluen juomingit


Katariinalta on toivottu Suomessa apua myös metsällä riistanpyynnissä sekä karjasta huolehdittaessa. Innoittajana oli todennäköisesti kristillinen legenda, jonka mukaan Katariinan veri muuttui hänen kuollessaan maidoksi. Pyhän Katariinan eli Kaisan päivänä 25.11. tehtiin suomalaiskansojen parissa uhrimenoja karjan hyvinvoinnin eteen.

Rautalammilla Keski-Suomessa pidettiin Kaisan päivänä pidot, Katariinan kahjakset eli yhteisoluet. Emännät lähtivät varhain aamulla kotoa ja keräsivät muilta emänniltä jauhoja, joista keitettiin talkkunaa. Lisäksi keitettiin lehmän pää, jonka kieli syötiin talkkunan kanssa navetassa.

Sekä Länsi- että Itä-Suomesta on tallennettu tietoja siitä, että Kaisan päivänä navetassa on pidetty pitoja ja juotu viinaa tai olutta. Katariinalle esitettiin rukouksia, käytännössä loitsuja.

Navetassa puuron ja oluen tai viinan juominen on Siikalan kuvauksen mukaan ”etnisen rituaalinen kristillistynyt muoto, jonka keskuksena oli pyhän oluen, kahjan juominen”.

Vanha oluen nimi, kahja, näkyy muuten nykysuomessa esimerkiksi sanassa kahjo.

Artikkelin tiedot perustuvat Anna-Leena Siikalan kirjaan Itämerensuomalaisten mytologia (2012).