Iida Rauman alkuvuonna ilmestynyt, koulukiusaamista käsittelevä romaani Hävitys – Tapauskertomus on rankkaa luettavaa Kaarinassa. Kirja on palkitun ja lahjakkaan kirjailijan piinaava puheenvuoro koulukiusaamisesta, samoissa paikoissa ja lähes samoina vuosina, jolloin tämän arvostelun kirjoittaja on ollut koululainen Kaarinassa.
Muiden lehtien artikkeleissa kirjan on kuvailtu käsittelevän koulukiusaamisen ohella Turkua. Kirja tosiaan kaivelee nautinnollisen inhorealistisesti Turun sisälmyksiä ja nostaa kaupunkia metaforisiin mittoihin, mutta enemmän Hävitys on kirja Kaarinasta.
Kaarina imee niljaiseen suonsilmään
Siinä missä lähes jokainen askel Turussa sykkii romaanissa historianopettajana työskentelevälle päähenkilölle väkevää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, muinaisista savipelloista Henrik Gabriel Porthaniin, Kupittaan aaveisiin ja gryndereihin, Kaarinan rajan ylittyessä historiallinen aikajana katoaa tyystin. Kaarinassa on vain 1990-luku: punatiilinen koulurakennus ja kiusaaminen, se, miten hengitys ei kulje, avuttomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne, se, miten kiusaaminen kerta kerralta käännetään uhrin omaksi viaksi ja subjektiiviseksi tunteeksi.
Kaarinassa – joka sai nimensä Pyhältä Katariina Aleksandrialaiselta, runnellulta ja mestatulta opiskelijoiden ja koululaisten suojeluspyhimykseltä – ei ole päähenkilölle menneisyyttä ja historiaa, ei nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, on vain peruskoulu ja traumat.
Kaikki, mitä lukija haluaisi huudahtaa tarinan edetessä Hävityksen päähenkilölle ja kirjailijalle – päästä jo irti, anna anteeksi, jotta itse pääset eteenpäin, tarinasi kuulostaa tarkkoine päivämäärineen ja valokuvineen henkilökohtaiselta kostoretkeltä ja kolkuttelet yksityisyydensuojaa – on mukana romaanissa. Joku on samat jo hokenut, mutta päähenkilö ei pääse irti. Peruskoulu imaisee hänet niljaiseen suonsilmäkkeeseen vielä kolmikymppisenä, hän vajoaa traumaan eikä pysty räpiköimään irti.
Vaikka päähenkilö on lähtenyt Kaarinasta, Kaarina ei lähde hänestä, hän asuu ja työskenteleekin Turussa entisillä Kaarinan mailla.
Romaani vai omaelämäkertaa?
Mikäli Hävityksen ottaa fiktiona ja taiteena – jollaisena romaani tietenkin esiintyy ja jolloin kirjailijan todelliset nuoruuskokemukset ovat lukijan kannalta yhdentekevää taiteilijan inspiraation lähdettä – kyseessä on kiihkeä, ahdistava ja taiten tehty kuvaus koulukiusaamisen dynamiikasta. Mikäli Hävityksen ottaa omaelämäkertana ja tilityksenä todellisista tapahtumista Kaarinassa – kuten se Kaarinassa todennäköisesti luetaan ja kuten kirjailija on lehtihaastatteluissa painottanut – jää kaipaamaan vastapuolen näkemyksiä tapahtumienkulusta.
Hävitys asettuu osaksi nykyistä mustavalkoista asennekulttuuria, jossa liipaisinsormi on armoa tuntematon, kuin syylliset ristiinnaulitsemalla saisi hävitettyä takavuosien koulukiusaamisen pois. Toisaalta vastapuolen näkökannan esiin tuominen vesittäisi kirjan pääsanoman: kuuntele uhria, edes tämän kerran.
Iida Rauma tuo musertavasti esiin sen, että vaikka kiusaamiselle löytyisi selittäviä tekijöitä, kiusattu ei ole tasaveroisena mukana keskustelussa. Hänen kokemuksensa painaminen villaisella traumatisoi entisestään. On absurdia ja samalla pelottavan tuttua, miten hukuttamisyritys ja kuristaminenkin saadaan samennettua uhrin syyksi.
Ainutlaatuisinta kirjassa on sen keriminen auki, miten kiusaamisen kierre on vähä vähältä lähtenyt alkuun ja kasvaa lumipallovyöryn lailla. Opettaja näyttää pienillä, arkisilla teoillaan jonkun yksilön eroavan muista, ja lapset vievät tehtävän loppuun. ”Välitunneilla Terhi, Emmi-Sofia ja ne kerjäsivät Lottaa tekemään käsinseisonnan tai takaperinvoltin, mutta jos A joskus käytävällä heitti yhden kärrynpyörän, äkkiä joku niistä ilmestyi hänen viereensä valittamaan, että ei nyt oo liikkaa”, Rauma kirjoittaa.
Kaiken aikaa oppilas epätoivoisesti yrittää miellyttää.
Hävitetty lapsi
Kirjan nimi Hävitys viittaa koulukiusatun persoonan häviämiseen ja hävittämiseen, siihen, miten uhri itse alkaa uskoa sen, mitä hänen väitetään olevan, uhrin häpäisemiseen ja häpeään, ja samalla myös traumojen hävittämiseen sekä Hovirinnan koulun purkamiseen.
Koulu revitään kirjaimellisesti maan tasalle. Päähenkilö A ja toinen kiusattu, Ira, jotka voi tulkita sekoavan mielen eri puoliksi, päätyvät Hovirinnan koulun purkutyömaalle symbolina sille, että kouluvuosista on päästävä irti.
Lapsiystävällisen kaupungin maineessa oleva Kaarinaa moukaroidaan Hävityksessä kovin ottein, ja samalla kirja on väistämättä kunnianosoitus. Kuinka monta romaania tiedät, joissa Kaarina on edes mainittu, saati että paikkakunta herättäisi intohimoisia tunteita?
Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus. Siltala 2022.
Kaarina, pelkkä kysta suuremman kaupungin kyljessä, A sanoi, hänenkin kyljessään tai mahalaukkunsa happamissa uumenissa, pimeä, painava kohta, ikään kuin Kaarina olisi ollut aika-avaruutta venyttävä musta aukko, jolla oli voima repiä ydintä myöten hajalle, sitä Kaarina merkitsi, A sanoi, kuolemaa ja hajoamista, naamaan iskeytyviä sohjopalloja ja surumielisiä diskoja ala-asteen jumppasalissa, naapuriluokan J-alkuisia poikia ja niiden kamalalla tavalla ennalta määrättyä Subutex-riippuvaista tulevaisuutta, pikkusieluisia opettajia, sääntöuskovaisia sadisteja tai jollain hämärämmällä tavalla häiriintyneitä tyyppejä.
(Ote Iida Rauman Hävityksestä)
Kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, niin ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotain välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeastaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluaa et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttua johonki tommoseen ikävään. Ei siis niinku siks et se puuttuminen ois jotenki supervaikeeta vaan siks et se niinku pilaa sen hengen.
(Ote Iida Rauman Hävityksestä)
