Osallistun niihin kaikkiin kiitollisena näin hyvästä suomalaisesta terveydenhuollon organisoinnista ja kotikuntani palvelutarjonnasta.
Mammografia ja papa luonnistuivat hyvin, mutta sitten tuli helmikuun lopulla ongelma idän suunnalta colorectal-seurantaan. Euroopassa alkoi sota, joka räjäytti sinisilmätkin näkemään sodan kasvot.
77 vuotta rauhallista aikaa ja nyt on taas mörkö ovella (enkä tarkoita sankarillista Marko Anttilaa ). Miten tämä liittyy suolistooni? No siten, että stressi painaa, ruokahalua ei ole ja kakkaa ei tule. En siis saa aikaiseksi colorectal-näytettä. Näin naapurin setä on häirinnyt kykyäni hyödyntää kotimaani tarjoamia etuja.
Eniten olen kauhuissani lasteni tilanteesta. Juuri on häitä vietetty, perheenperustaminen alussa, opiskelut loppusuoralla, selvitty koronasta työelämään ja nyt on piru irti.
Koneella lennetään merten yli (jotka Greta Thunberg ylittäisi ilmastoystävällisesti veneellä) ja yritetään saada tukea Suomelle. Puolustusvoimien tärkeys ymmärretään. Huoltovarmuudessa on täysi tohina päällä. Turvepäätöksen jälkeen tuli äkkiä ikävä kotimaista energiaa.
Yksittäisen ihmisen – kuten minun – arkihuoli on kuitenkin se, että suolisto ei toimi. Jos se joskus vielä toimii ja saan näytteen päkistettyä, niin sitten saa jännittää tutkimuksen tulosta. Onko silloin meillä enää postia, joka sen tuloksen minulle tuo postilaatikkoon? Onko tarvittaessa sairaalaa tai edes kalliisti pystytettyä hyvinvointialuetta? Nyt totisesti – ja syystä – minulla on turvaton olo.
Ilona Lehtinen