Valot ovat päällä sekä Kaarina-Teatterin lavalla että katsomossa. Katsomossa istuu kourallinen ihmisiä plarit eli käsikirjoitukset käsissä, maskit kasvoilla.
Lavalla maskiton Elina Karjalainen eli nuori tyttö Nina on ojentamassa medaljonkia Petteri Takkiselle eli kirjailija Trigorinille, mutta ojentaminen keskeytyy, kun he päättävät sittenkin laittaa ensin maskit kasvoille.
Kohtaus jatkuu.
– Toivon että et unohda minua, Elina sanoo.
– Muistan sinut aina sellaisena kuin viimeksi tavatessamme viikko sitten. Oli kirkas päivä, sinulla oli tuo sama valkoinen puku ja maassa lojui valkoinen lokki, Petteri vastaa.
– Niin, se lokki! tyrskähtää Elina.
Katsomon eturivistä kuuluu Helena Virtasen mielipuolinen nauru.
– Okei, hyvä, mennääs sitten kymppi B vielä alusta, sanoo ohjaaja Janne Jämsä katsomosta.
– Elina, vähäsen muokkaa asemaa, kun tulet vasemmalta. Se pöytä peittää näkyvyyttä.
– Olenko minä silloin keskittynyt muiden keskusteluun vai keskitynkö omiin asioihini? Elina kysyy.
– Pääfokus voi olla vastanäyttelijöissä, Janne vastaa.
Väärä nauraja
Kohtaus aloitetaan Petterin ja Mervi Perttusen eli Sorinin tilanhoitajan tyttären keskustelusta sohvalta. Käy ilmi, että Konstantin on haastanut Petterin eli Trigorinin kaksintaisteluun. Mervi sanoo Konstantinia mustasukkaiseksi, vaikka asia ei hänelle kuulukaan. Markku Jokelainen eli Sorinin tilanhoitaja kävelee lavan poikki. Elina tulee lavalle.
– Poikki. Jää sittenkin alussa vähän taaemmaksi, Janne sanoo katsomosta Elinalle.
Petterin ja Mervin keskustelu alkaa uudestaan. Markku kävelee jälleen lavan halki, Elina saapuu, Mervi lähtee, ja Elina ja Petteri ovat kahdestaan lavalla.
– En osaa sanoa, alkaisinko näyttelijäksi, ja toivoisin, että joku neuvoisi, sanoo Elina onnettomasti.
– Siihen kysymykseen en valitettavasti voi vastata, Petteri vastaa myötätuntoisesti.
Lopputulemana Elina ojentaa Petterille muistoksi medaljongin. Petteri kertoo jälleen, että muistaa hänet sellaisena kuin viikko sitten ja maassa lojui valkoinen lokki. Jälleen katsomosta kuuluu Helenan mielipuolinen nauru.
– Kun ojennat medaljongin, sinua hävettää, mutta kuitenkin haluaisit antaa sen, tarkentaa ohjaaja Janne Elinalle.
Näyttelijät alkavat leukailla siitä, tuoksahtaakohan Elinan mekko, jos se on sama kuin viikko sitten. Kohtaus alkaa jälleen uudestaan, keskeytyy mutta pääsee taas Helenan mielipuoliseen nauruun.
Itse asiassa naurajan pitäisi olla Salla Vahtera eli näytelmän Irina, mutta hän on tällä kertaa poissa ja Helena tuuraa.
”Ole vielä kiusaantuneempi”
– Tehdään vielä se, kun Trigorin sanoo, että voi kun medaljonki on kaunis. Elina, reagoit että äsh, äläs nyt, vähäsen hävettää, unohdat minut. Pienennä itseäsi, minä vain olen tämmöinen. Ole anteeksipyytelevä, kuin ala-astelainen, joka on askarrellut kukkasen, Janne ohjeistaa.
Kohtaus lähtee taas alusta. Petteri ja Mervi keskustelevat, Markku kävelee näyttämön poikki, Elina tulee tuomaan medaljonkia, Petteri sanoo muistavansa hänet sellaisena kuin oli silloin, kun maassa lojui valkoinen lokki, ja jälleen katsomosta kuuluu nauru.
– Elina, ole vielä kiusaantuneempi, kun ojennat medaljonkia. Nina on naiivi hahmo. Näyttelet samalla Trigorinin kuuluisuutta, hän on joku, jota katsot ylöspäin. Sinulla on huono itsetunto ja pelkäät, että entä jos Trigorin sanoo että hyi ja heittää medaljongin pois. Voit ottaa aikaa, ajattele, että voi hemmetti, no nyt tämä on pakko antaa ja miksi en ostanut sitä toista medaljonkia, Janne sanoo.
Kohtaus käydään läpi jälleen ja päätyy taas siihen, että Petteri muistelee valkoista lokkia ja Helena nauraa.
– Nyt meni oikeaan suuntaan, Elina. Ja hyvä, Petteri, teistä huomaa statuseron, sinusta huomaa varmuuden Ninaan verrattuna.
Isku valkoisesta lokista
Siirrytään seuraavaan kohtaukseen. Katsomosta näyttämölle kömpivät Helena ja Kari Rantanen eli Sorin. Petteri kertaa Helenan kanssa vuorosanoja.
– Olenko minä pyörätuolissa? kysyy Kari Jannelta.
Pähkäilyn jälkeen päädytään siihen, että ei vielä.
– Otetaan isku siitä valkoisesta lokista, sanoo Janne.
Petteri muistaa jälleen Elinan siitä, että maassa lojui valkoinen lokki. Mielipuolinen nauru kuuluu nyt kulisseista.
Seuraava kohtaus seisahtaa jo alkuun, kun huomataan, että rekvisiittajuomapullosta on toinen näyttelijä jo juonut ja se käydään koronasyistä vaihtamassa koskemattomaan. Lisäksi neuvotellaan, missä kunkin näyttelijän paikka on. Kohtaus lähtee alkuun – ja katkeaa kohta jälleen. Näyttelijöiden paikat näyttämöllä olivatkin huonot.
Ilmeikkyyttä maskit kasvoilla
– Tosi hyvät fiilikset päästä taas tähän projektiin! kommentoi ohjaaja Janne Jämsä Anton Tsehovin Lokkia, jonka ensi-ilta on Kaarina-Teatterissa huhtikuussa.
Näyttelijät myötäävät vieressä. Pitkä ja epävarma korona-aika ei ole vähentänyt intohimoa päästä näyttämölle, päinvastoin.
Harjoitukset alkoivat syksyllä ja keskeytyivät sekä joulu- että koronataukoon. Alkuperäinen ensi-ilta olisi ollut helmikuussa.
Nyt näyttää lupaavalta, että yleisö pääsisi katsomaan esityksen. Myös harjoitusaikataulu on tavallista väljempi, jotta jonkun mukanaolijan flunssa tai karanteeni ei kaada koko projektia.
Harjoituksissa on oltu maskit kasvoilla. Ensi-iltaa lähestyessä ne jätetään pois.
– Kyllä maskit häiritsevät. Ne vievät ilmeet ja vähentävät hapensaantia, harmittelee Kari Rantanen.
– Ja voi käydä niin, että kun jätämme maskit pois, Janne sanoo, että lopettakaa se naamojen vääntely! nauraa Elina.
Jämsä on aiemmin ohjannut Kaarina-Teatteriin Niskavuoren nuoren emännän. Hän halusi palata taas klassikon pariin.
– Tsehovilla on hiukan raskas painolasti harteilla, mutta tämä näytelmä on kirjoitettu komediaksi ja tuo keveyttä koronatunnelmiin, kuvailee Jämsä.
– Ja Kaarina-Teatterin miljöö on kuin tsehovilainen itsekin. Näytelmä ja miljöö henkivät molemmat kaunista vanhan ajan tunnelmaa.
Näytelmän juoni keskittyy rakkauteen ja itsekkyyteen.
– Rakkaudennälkään, kuvaa Rantanen.
– Ja siihen, miten ihminen ajattelee vain itseään, kommentoi opettaja Medvedenkon roolissa oleva Jarmo Kujala.
Lokki on venäläisen Anton Tsehovin (1860–1904) tunnetuimpia näytelmiä. Hänen teoksiaan on luonnehdittu yksittäisiksi hetkiksi keskeltä elämää, kun Tsehovia edeltäneessä perinteessä tarinoilla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu.
