Ada Potinkaran kolumni: Päiväkodin poika

0

Muistan vieläkin 6-vuotiaan itseni päiväkodin pihalla, kun joku saman ikäinen poika tuli kysymään, olinko värjännyt hiukseni mustiksi. Ärsyyntyneenä tokaisin tietenkin “En”, mutta poika ei uskonut vaan väittely jatkui jatkumistaan.

Pitkän kiistan jälkeen kehotin häntä koskemaan hiusteni latvoja todistaakseni, että minulla ei ole peruukkia. Pojan kasvot vääntyivät ällöttyneen näköisiksi, ja hän juoksi pois. Jäin hölmistyneenä seisomaan paikalleen tietämättä, mitä ajatella. Siitä jäi loukkaantunut mutta hämmentynyt olo, ja muistan vieläkin tapahtuman kuin eilisen.

Päiväkodissa kukaan ei kertonut, mitä ajatella erilaisuudesta tai miten siihen kuuluisi suhtautua. Jäi omaksi tehtäväkseni selvittää asia, ja lapsena paras tapa oli vertailla itseään muihin.

Kouluikäisenä ihailin ja kadehdin muiden vaaleaa ihoa, hiuksia ja kirkkaita sinisiä silmiä. Katkerana vähättelin muiden ulkonäköä, jotta itselleni tulisi parempi mieli. Jälkeenpäin asiaa tuntuu naurettavalta edes ajatella, mutta tiedän, etten silloin ymmärtänyt, mistä käytökseni johtui.

Teini-iästä päällimmäiseksi on jäänyt mieleen, miten ensimmäisen poikaystäväni vanhemmat kuvailivat ulkonäköäni eksoottiseksi. Samaan aikaan hänen kaverinsa tekivät selväksi haukkumasanoilla vahvistettuna, että eivät käsittäneet, miksi kukaan haluaisi seurustella minunlaiseni kanssa.

Nykyinen suhteeni on aivan erilainen verrattuna edellisiin. Poikaystäväni, hänen vanhempansa, sukulaisensa sekä ystävänsä kohtelevat minua normaalisti, mikä tuntuu vaihteeksi todella hyvältä. Silti seurustelun alussa kysyin suoraan: “Haittaako sinua, kun en ole suomalaisen näköinen?” Miksi haittaisi, hän vastasi yhtä hölmistyneellä ilmeellä kuin minulla oli silloin päiväkodissa. Vastauksen varmuus yllätti ja toimi suurena itsetunnon kohottajana.

Enää en oikeastaan ajattele erilaisuuttani, mutta toissapäivänä asia kävi taas mielessäni, kun katselin pelkääjän paikalta vastaantulevia kulkuneuvoja. Ohikiitävien autojen sisältä löytyy varmasti useita eri kasvoja, tarinoita ja kieliä. Tulevaisuudessa Kaarinastakin tulee monipuolisempi ja rikkaampi kulttuurien kohdatessa. Toivon, että tällaisen erilaisuuden yleistyessä siitä tulisikin normi, jotta asenteet muuttuisivat avoimemmiksi.

Jokainen voi jo nyt vaikuttaa pienillä eleillä, ne kun tunnetusti pystyvät ihmeisiin.

Työskentelen tällä hetkellä päiväkodissa. Eräänä päivänä eräs poika töksäytti: “Ada, sä olet ruskea.” Kiistämättä vanhat muistot vyöryivät hetkessä takaisin ja jäin sanattomaksi. Katsoessani tutkiskelevaa katsetta tiesin, että lause oli tarkoitettu pelkäksi havainnoksi. Toisin kuin lapsena, osasin nyt kertoa hänelle, että ihmiset ovat erilaisia ja se on täysin normaalia.

Ada Potinkara

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän