Kaarina-lehti kysyi kahdelta ylioppilaalta, mitä valkolakki heille merkitsee.
Lakki oli hävitä jo ensimmäisenä päivänä
”Lakkiaispäivänä oli jotenkin outo ja epätodellinen olo. Kolme vuotta oltiin uurastettu ja yhtäkkiä se oli siinä. Minulle päivä merkitsi yhden virstanpylvään saavuttamista.
Muistan, kun olin nähnyt kaupungilla tuoreiden ylioppilaiden juhlivan. Tuntui hienolta olla itse samassa tilanteessa. Täysin tuntemattomatkin ihmiset tulivat onnittelemaan, kun kulki lakki päässä kadulla.
Lakkiaispäivän iltana Logomassa järjestettiin ylioppilaille viralliset lakkiaisbileet. Oma lakkini meinasi unohtua sinne. En yleensä käytä mitään hattuja, niin en ollut tottunut siihen. Narikassa muistin yhtäkkiä, että lakki puuttuu.
Opiskelen toista vuotta rakennusalaa Turun ammattikorkeakoulussa ja toimin koulutusalan yhdistyksen puheenjohtajana. Tänä keväänä pääsen viettämään ensimmäistä virallista opiskelijavappua, sillä koronan takia suurin osa tapahtumista on jouduttu perumaan. Vappuviikko on opiskelijoille yksi vuoden kiireisimmistä viikoista, joka huipentuu lauantaina koko ammattikorkeakoulun yhteiseen vappujuhlaan. Tuntuu mahtavalta päästä vihdoin kokemaan se.
Vappuaattona aion pyyhkiä pölyt lakin päältä ja mennä Kupittaanpuistoon. En osaa sanoa, kuinka paljon ylioppilaslakkia enää arvostetaan, mutta itselleni se on merkittävä ja olen ylpeä, että sen olen saanut.”
Niko Paajanen
Opiskelee Turun ammattikorkeakoulussa rakennusalaa.
Valmistui ylioppilaaksi Kaarinan lukiosta keväällä 2019, jolloin ylioppilaaksi kirjoitti hieman alle 50 prosenttia koko ikäluokasta.
Lakkimeri teki vaikutuksen pikkutyttöön
”Kävin jo pikkutyttönä vanhempieni kanssa katsomassa vappuaaton lakitusta Turun taidemuseonmäellä. Muistan lapsuudesta sen tunteen, kun yhtäkkiä koko mäki hulmahti valkoiseksi. Näky oli niin hieno, että varmaan jo silloin päätin, että minustakin tulee ylioppilas.
Valmistuin ylioppilaaksi vuonna 1978 Turun Tyttölyseosta eli nykyisestä Luostarinvuoresta. Siihen aikaan valkolakin saaminen ei ollut enää mitenkään harvinaista, sillä 1960-luvulta asti Suomessa oli eletty koulutusoptimismin aikaa. Kaikenlaiset perheet laittoivat lapsensa pyrkimään oppikouluun, koska koulutuksen uskottiin olevan tie parempaan elämään.
Minä olen perheeni ainoa lapsi ja sukuni ensimmäisiä ylioppilaita, joten valmistumiseni oli vanhemmilleni tärkeä asia. Kävin yhdessä äitini kanssa ostamassa lakin ja juhlia valmisteltiin monta päivää.
Valmistujaispäiväni osui keskiviikkoon, sillä siihen aikaan ylioppilasjuhlia vietettiin aina toukokuun viimeisenä päivänä. Päivä oli ihana ja jännittävä. Rehtori piti puheen, kuoro lauloi ja luokanvalvojamme painoi lakit päähämme. Illalla lähdimme luokan kanssa yhdessä juhlimaan.
Ylioppilaaksi pääseminen oli minulle suuri asia. Se avasi siihen aikaan monenlaisia jatko-opiskelumahdollisuuksia, joita ei keskikoulu- tai kansakoulupohjalla olisi ollut saavutettavissa.
Myöhemmin olen päässyt seuraamaan monia lakituksia, sillä olen työskennellyt 35 vuotta Kaarinan lukiossa. Joka kerta juhla tuntuu yhtä ihanalta. Tämän kevään lakitus on viimeiseni, sillä olen jäämässä eläkkeelle.
Ajattelen, että ylioppilaslakki on arvokas ja hieno saavutus, josta voi olla ylpeä. Lukio on vaikea koulu erityisesti nykypäivänä. Esimerkiksi äidinkielen kurssivaatimukset ovat muuttuneet todella paljon 10–20 vuodessa. Pitää hallita erilaisia tekstilajeja, olla mediakriittinen ja ymmärtää elokuvaa. Aikuiset voisivat kokeilla, kuinka onnistuu.”
Jaana Sommela
Kaarinan lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Valmistui ylioppilaaksi vuonna 1978, jolloin ylioppilaaksi kirjoitti 34 prosenttia ikäluokasta.
