Takanani on kaksi kammottavaa vierailua, toinen Pagariin ja toinen Patareihin. Kumpikin oli KGB:n kidutus- ja teloituskeskus Tallinnassa, ensin mainittu Vanhassakaupungissa, toinen Kalamajassa. Näissä KGB:n vankiloissa Tallinnan ydinkeskustassa kymmenettuhannet toisinajattelijat kituivat kuoliaaksi tai menettivät mielenterveytensä. Epäiltyjen alaikäisyys ei estänyt silmitöntä raakuutta, päinvastoin.
Olen tiennyt Neuvostoliiton valtionterrorista. Kyseiset museot eivät edes ole erityisen havainnollisia esitellessään kauheuksia, eikä Patarei ollut virallisesti aukikaan. Silti pala on jäänyt kurkkuun moneksi päiväksi. Ihmiselle ei ole pakopaikkaa, jos valtio on se, joka on rikollinen, eikä niistä ajoista ole kauaa: viimeisin vanki teloitettiin Patareissa vuonna 1991.
On kylmäävää ajatella, että historian ei olisi tarvinnut mennä paljoakaan toisella tavalla, ja samanlaisista kidutuskeskuksista tehtäisiin nyt Turussa museoita. Me keräisimme omilta sukulaisiltamme tarinoita, jotka olisivat liian järkyttäviä perhelehteen laitettavaksi.
Pagarin ja Patarein jälkeen sisälläni on sykkinyt kolme sanaa: Ei. Koskaan. Enää.
Uutiset Venäjän toimista Ukrainassa kertovat karmealla tavalla siitä, että totalitarismi itänaapurissa ei päättynyt Neuvostoliiton hajoamiseen. Epämukavuudet, joita joudumme Ukrainan auttamisen vuoksi kärsimään, ovat mitättömiä verrattuna siihen, että jos Venäjä voittaa Ukrainan sodan, Suomi on todennäköisesti seuraavien listalla ja Viron menneisyydestä voi tulla meidän tulevaisuutemme.
Venäjän polttoaineista irtautuminen ja samalla polttoaineiden hurja hinnannousu aiheuttaa täällä varmasti monia henkilökohtaisia tragedioita. Meitä ei kuitenkaan kiduteta eikä teloiteta. Pysäytetään totalitarismi vielä, kun voimme, siellä, missä voidaan.
Maria Kesti
