Arvostelu: KaNute toteutti raikkaan produktion siitä, mitä jännitämme

0
Minä en pelkää -näytelmän lavastus, puvustus ja tekniset ratkaisut ovat viitteellisiä mutta toimivia.

Kaarinan Nuorisoteatterin uusin, viime perjantaina ensi-iltansa saanut produktio Minä en pelkää on jälleen KaNuten kovatasoista ja tuoretta kädenjälkeä.

Perinteistä juonellista tarinaa teatterimäeltä ei kannata mennä etsimään, vaan esillä on nuorten itse laatima teatteritutkielma peloista.

Omakohtaiset harrastajaproduktiot tapaavat valitettavan usein jäädä katsojan kannalta keskeneräisen oloisiksi, mutta ohjaaja Heidi Hämäläinen on tehnyt lahjakasta työtä ja saanut kokonaisuudesta eheän ja ammattimaisen.

Kokoelma fobioita

Näytelmä lähtee liikkeelle esiintymisjännityksestä, mitä en pidä onnistuneena vaihtoehtona, vaikka tekijät itse ovat varmasti eniten joutuneet työstämään tätä pelkoa, teatterista kun on kyse. Ratkaisu on yleisölle sen verran epäluuloja herättävä, että olisin säästänyt sen tehokeinoksi myöhemmälle. Samoin luennointiosuudet saivat aluksi otsan rypistymään: olenko tullut katsomaan opetusnäytelmää?

Kanutelaiset ovat dramatisoineet kokoelman fobioita – onneksi kuitenkin kanutemaisella rohkeudella ja raikkaudella, välttäen itsestäänselvyydet ja etsien kutkuttavan vinksahtaneet keinot päästä sisään siihen, mistä kaikesta tunnemme syyllisyyttä, noloutta, häpeää ja hätää, oli sitten kyseessä kauhu puhelimessa puhumisesta tai kuolemasta.

Näytelmässä on otettu riskejä leikkaamalla pähkähulluista kohtauksista, jotka saavat yleisön vääntelehtimään naurusta, vakaviin kohtauksiin, jossa katsojan silmät kostuvat – tässä onnistuen. Rytmitys toimii. Yleisesti kokonaisuus on kevyt ja turvallisen oloinen, aiheessa, josta olisi voinut tehdä myös repivän toteutuksen.

Yleisön iholle tullaan aika ajoin mutta ei liikaa. Koronapandemia saa näytelmässä tukalan osansa, Ukrainan sodan kaikuja en kuullut. Lavalla nähdään lahjakkaita, itsestään täysillä antavia esiintyjiä: Alex Satokangas, Christa Sandell, Elina Routi, Joel Kautto, Nita Miettinen, Viivi Virtanen ja Viola Nyyssönen.

Kun ankka tuijottaa

Sellaista katsojaa tuskin on, joka ei löytäisi näytelmästä omia kauhujaan. Fomon eli paitsi jäämisen pelon käsittely pysäytti minut: hetkinen, tuohan kuulostaa turhan tutulta… On hämmentävää, miten syvää stressiä voi tuntea siitä, että jos valitsen mennä tuonne, jään paitsi siitä, mitä on täällä, ja jos en mene, en saa sitä, mitä tuolla voisi olla.

”Omat virheeni tekevät minusta ulkopuolisen”, sanoitti yksi näyttelijöistä ja kiteytti samalla paljon koko näytelmän sanomasta.

Jälkikäteen oli vielä pakko käydä tarkistamassa, onko anatidaefobiaa – tuijottavan ankan pelkoa – oikeasti olemassa. On se.

Minä en pelkää KaNutessa 3.6. asti.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän