Levoton lehmä nallepuvussa: Kuusiston koulussa seikkailtiin kirjoissa

0
Topias Miettula, Julius Tenovuo ja Luukas Kankainen tekivät videon Levottomasta lehmästä. Topiaksen kuvaamalla videolla lehmä-nalle-Julius suuttuu ja jahtaa Luukasta.

– Minun paras kirjatyyppini on runot! ilmoittaa kolmasluokkalainen Topias Miettula Kuusiston koulusta.

Tätä hän ei tiennyt vielä muutama viikko sitten. Runot kuitenkin kolahtivat täysillä häneen ja kavereihin Julius Tenovuohon ja Luukas Kankaiseen koulun kirjallisuuden ilmiöviikolla, kun runoista päästiin tekemään videoita.

Runoissa parasta on huumori ja se, että oppii monenlaista tietoa maailmasta, pojat tuumivat. He tekivät videon Ilpo Tiihosen runosta Levoton lehmä. Runo menee näin:

Voi piimä ja pötsi ja pöläys,
sattuipa melkoinen möläys:
minä olin lehmänä viitisen vuotta
ja nyt olen aivan muu.
Hulluna ammun syyttä ja suotta
kun olen aivan muu!
Voi tisseli tis ja lehmän lanta,
järki on jäässä kuin Vilusen Manta
ja minä olen päästäni muuu!

Topias kuvasi ja editoi videon, Julius ja Luukas näyttelivät. Luukas esitti pöljää ihmistä, Julius lehmää – tai tarkemmin ottaen nallea.

– Se oli paras mahdollinen puku, mitä löysimme tähän, pojat harmittelevat.

Malliksi koulun omat opettajat olivat tehneet videon, jossa poliisiopettaja heilutti lanteita ja yksi opettajista piiloutui talvihiekkalaatikkoon.

Mielikuvitus lentoon

Videoiden tekemisen lisäksi Kuusiston koulussa luettiin esimerkiksi pehmoleluille ja askarreltiin kenkälaatikoihin minimaailmoja kirjojen tarinoista.

Viidenneltä luokalta Siiri Aaltonen oli tehnyt minimaailman Debbi Michiko Florencen kirjasta Homma hallussa, Keiko Carter, Venla Lundén taas Minecraft-kirjoista.

Venla oli alun perin pelannut Minecraftia. Hän halusi tietää niistä enemmän, löysi Minecraft-kirjat ja alkoi ahmia niitä. Kenkälaatikosta hän teki pelin hengen mukaisesti laatikkomaisen possun, jonka kärsästä voi pudottaa kuulan. Kuula kulkee putkistoja pitkin ukkelille, joka ottaa sen vastaan hakun kanssa. Siiri taas teki kirjansa ostoskeskuksen, jossa voi kulkea shoppailemassa esimerkiksi kukka- ja vaatekaupassa.

– Hauskinta tätä tehdessä oli, kun sai vapaasti käyttää mielikuvitusta, Venla miettii.

– Oli kivaa kuulla muilta vinkkejä kirjoista. Innostuin niiden vuoksi lukemaan kirjoja, joita en olisi muuten lukenut, Siiri kommentoi.

Kuunnellaan kirjoja

Kuudesluokkalaiset Ellen Runsala, Rosalia Korvenniemi ja nimettömänä pysyttelevä poikaoppilas kokivat, että parasta kirjallisuusviikolla oli ihan se, kun saatiin ylipäätään lukea paljon.

Poikaoppilas lukee kirjansa kuuntelemalla. Myös Rosalia kuuntelee usein BookBeatin kautta kirjoja.

– Pienenä kuuntelin kirjat cd:ltä, mutta kun sain ekaluokalla kirjastokortin, sain samalla tunnukset Celianetiin. Lisäksi kuuntelen kirjoja YouTubesta, poika kertoo.

Kirjoja kuunnellessa voi samalla tehdä jotain muuta, kuten piirtää kuuntelemaansa tarinaa. Tosin toisinaan jokin lukija eläytyy tekstiin hitusen väärällä tavalla.

– Ja Astrid Lindgrenin Kalle Blomqvisteissä pidin vanhasta suomennoksesta enemmän, hän kommentoi.

Hän kuuntelee kirjoja laidasta laitaan, mutta lemppari on Taavi Vartian Viikinkipoika Kaspar.

Toimittajalta: Retkelle salaperäiseen maailmaan

Muutama viikko sitten sähköpostiini kilahti hauska kutsu Kuusiston koulun rehtori Kristiina Toivoselta. Minua pyydettiin lukemaan koulun kirjallisuusviikolla oppilaille katkelma omasta lapsuuden lempikirjastani etäyhteydellä.

Mielessä alkoi saman tien juosta kirjamuistoja: hengästyttävän salaperäisiä maailmoja, joihin kirjat upottivat lapsena, jännittäviä, kauhistuttavia, koskettavia ja naurattavia hetkiä.

Sama kutsu oli lähtenyt monelle muullekin. Oppilaat olivat pyytäneet lukijoiksi heidän elämäänsä vaikuttavia aikuisia Kaarinasta, rehtori kertoi.

Lopulta vain Kaarina-lehti, Kaarinan kirjasto ja koulun vanhempainyhdistys vastasivat kutsuun.

Kaarinan kirjastosta ja vanhempainyhdistyksestä luettiin oppilaille Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä ja Veljeni Leijonamieltä. Minun kirjani oli Elsa Beskowin Tonttulan lapset, jonka luin 1- ja 2-luokkalaisille.

Tonttulan lapsia voisin aikuisenakin lukea yhä uudestaan. Se oli myös muumikirjailija Tove Janssoninkin lempikirja, kun hän oli pieni. Tove tosin jännitti vuorenpeikko-kohtaa niin paljon, että hänen äitinsä oli peitettävä peikon kuva paperilapulla. Jännityksestä täristen Tove sitten itse nosti paperia ja uskaltautui katsomaan peikon kuvaa. Minusta taas tuntuu tätä kirjaa lukiessa edelleenkin siltä, kuin pienenisin sormenpään kokoiseksi ja pääsisin metsän salaisiin uumeniin. Oli ihana tuntea, että taas uudet sukupolvet saavat kokea saman.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän