Näillä sanoilla monet aikuiset kuvailevat omaa kehoaan ja ulkonäköään. Vastenmielisyys omaa vartaloa kohtaan voi olla voimakas: kuin omasta itsestä haluaisi lähteä karkuun. Se, että sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa juuri nyt toistellaan, miten päästä rantakuntoon, ei hiukkaakaan vähennä tunnetta.
Todellisuudessa julkiselle paikalle saa ja kuuluu mennä uimaan juuri sennäköisenä kuin on. Silti moni kokee kansallisvelvollisuudeksi muovata omaa ulkonäköä muiden maun mukaiseksi, kuin muutoin olisi kelvoton yhteiskunnan jäsen.
Tälle on taustansa. Läpi historian ja ympäri maapallon ihmiset ovat osoittaneet ulkonäkövalinnoillaan kuuluvansa ryhmään: tiettyyn yhteiskunnalliseen asemaan, kansaan, ikäpolveen, sukupuoleen. Poikkeamista on pidetty sopimattomana. Säädyttömällä pukeutumisellakin tarkoitettiin alun perin sitä, että ihmisellä ei ollut säätynsä mukaisia vaatteita vaan yläluokkainen ilkesi vetää päälleen jotain arkista ja alaluokkainen kehtasi pukeutua parempiensa vermeisiin.
Enää yhtä selviä ihmisluokkia ei ole. Emme oikeastaan tiedä, miltä meidän kuuluisi näyttää. Jos yhdet paheksuvat lihavuutta, ihokarvoja ja kalvakkaa ihoa, toiset ilkkuvat laihuutta, karvojen ajamista ja rusketusta – nyky-yhteisössä on vaatimuksia ulkonäölle niin paljon kuin mielikuvitus ehtii keksiä. Ei ihme, että moni hätääntyy ja kokee itsensä vain yleisesti vastenmielisenä.
Se, että vastaan tulevat ihmiset ovat ulkonäöltään selvästi erilaisia kuin oma itse, osoittaa myös vääjäämättä, että heillä on meistä poikkeava elämäntyyli, tausta, arvomaailma, tavat ja maku. Sosiaalisesta eläimestä tämä voi tuntua uhkaavalta. Oikeutta huomautella toisten ulkonäöstä tämä ei anna.
On mukavaa nähdä omasta mielestä kauniita ihmisiä, ja on kivaa laittaa itseä hauskannäköiseksi. Pidetään tunne positiivisena, tuomitsematta sen enempää muita kuin itseä, jos kaikkia mieleen juolahtaneita vaatimusta ei satuttaisikaan täyttämään.
Maria Kesti
