Pinnan alta löytyy paljon erikoisia ja hauskoja lajeja, joihin voi törmätä, kunhan pitää silmänsä auki. Suomen ympäristökeskuksessa johtavana tutkijana työskentelevä Harri Kuosa on tutkinut Itämerta yli 30 vuotta ja haaveilee, että onnistuisi vielä joskus näkemään pyöriäisen.
Korvameduusa
Välimeren rannoilla uidessa ei voi välttyä meduusavaroituksilta. Sen sijaan Itämeressä elävä korvameduusa on varsin harmiton kaveri. Sillä on pyyntilonkeroissaan polttiaissolut, joiden avulla se tainnuttaa parin millimetrin kokoisen saaliinsa, mutta ihmiselle se ei ole vaarallinen.
Korvameduusoja näkee Suomenlahdella ja Saaristomerellä etenkin loppukesällä. Se on saanut nimensä hyytelömassa keskellä olevasta, korvaa muistuttavasta kuviosta.
– Oikeastihan kyseessä ei ole korva, vaan sukurauhanen, Harri Kuosa täsmentää.
Neulakala
Kasvillisuuden seassa voi nähdä kiemurtelemassa lankamaisen ohuen kalan. Kyseessä on silloin todennäköisesti joko särmäneula tai siloneula, joka on varsin yleinen Saaristomeressä. Jos kalan päätä katsoo tarkasti, huomaa, että se on sukua merihevoselle.
Matomainen kala kietoo pyrstönsä kasvin ympärille ja imaisee kärsäänsä planktoneläimiä. Sen saattaa löytää myös verkostaan, sillä välillä ne erehtyvät luulemaan verkkoa kasviksi.
Monista muista lajeista poiketen neulakala edustaa modernia perhekäsitystä, sillä koiras kantaa mätimunia suojassa pussissaan. Poikasten syntyessä koiras huolehtii niistä. Näin on myös merihevosilla.
Hietasimpukka
Rantavedessä kävellessä voi löytää vaalean hietasimpukan kuoren. Noin viiden senttimetrin mittainen hietasimpukka elää hiekkapohjaan kaivautuneena.
Tutkijat uskovat hietasimpukan levinneen Eurooppaan Pohjois-Amerikasta viikinkien mukana. Laji kulkeutui meille laivojen painovesilasteissa. Jokea ylös tultaessa painolastit oli tyhjennettävä, jotta alukset kelluivat matalammalla, ja uutta hiekkaa piti ottaa paikan päältä paluumatkalle.
Hietasimpukkaa syödään muualla maailmassa, mutta jostakin syystä se ei ole täällä päässyt ruokapöytiin.
– Potentiaalia kyllä on! Se on kooltaan aika iso ja ilmeisesti hyvänmakuinen, Kuosa toteaa.
– Toisaalta simpukat keräävät herkästi ympäristömyrkkyjä, ja Itämeressä elävän simpukan syömiseen liittyy riskejä. Ennen syömistä syömäkelpoisuus pitää tarkistaa, hän jatkaa.
Koukkuvesikirppu
Ensimmäiset koukkuvesikirppuhavainnot tehtiin Itämeressä 1990-luvun alussa. Kyseessä on siis tulokaslaji, joka on kulkeutunut tänne ilmeisesti Kaspianmeren kautta Pietarista.
Laitoimme vahingon kiertämään. Viime vuosina koukkuvesikirppuja on löydetty Amerikan suurista järvistä, jonne ne ovat levinneet ilmeisesti Itämerestä laivojen mukana.
– Koukkuvesikirppu on hyvä esimerkki siitä, että huonolla tuurilla tulokaslajit voivat levitä pitkin poikin maapalloa, eikä etukäteen voi ikinä tietää, miten uusi laji vaikuttaa ekosysteemiin, Kuosa muistuttaa.
Näyttää siltä, että koukkuvesikirppu on Itämeressä suhteellisen harmiton tapaus, mutta haittojakin on. Niitä saattaa kerääntyä kalastajien verkkoihin massoittain erityisesti loppukesällä ja syksyllä. Jos uistelijan siiman solmuun tarttuu vaaleanruskea klöntti, kyseessä voi olla läjä koukkuvesikirppuja. Paljain silmin ei yksittäistä koukkuvesikirppua erota, vaan avuksi tarvitaan mikroskooppi.
Liejutaskurapu
Suomen ensimmäinen liejutaskurapuhavainto tehtiin Naantalissa vuonna 2009. Sen jälkeen laji on runsastunut Saaristomerellä nopeasti. Toistaiseksi ei tiedetä, millaisia vaikutuksia liejutaskuravulla on Itämeren ekosysteemiin.
Liejutaskurapu muistuttaa taskurapua, mutta on kooltaan pienempi. Sen kilpi on korkeintaan 2,5 senttiä leveä.
– Melkein varmin tapa nähdä liejutaskurapu on onkia Saaristomerestä ahven ja katsoa, mitä sen mahasta löytyy. Liejutaskuravut ovat nimittäin ahventen ruokaa, Kuosa vinkkaa.
Myös kalastusharrastajat ovat huomanneet tämän. Kalastuskaupoissa myydään nykyisin liejutaskuravun näköisiä jigejä.
Mustatäplätokko
Mökkilaiturilla mato-onkiessa voi koukkuun napata hyvinkin mustatäplätokko. Se on Kaspianmereltä Saaristomerelle levinnyt, kivenkoloissa viihtyvä pohjakala.
– Kala muistuttaa ulkonäöltään umpimielistä turkulaista, Perttelistä kotoisin oleva Kuosa toteaa pilke silmäkulmassa.
Parhaiten sen tunnistaa selkäevässä olevasta mustasta täplästä. Kala voi pisimmillään kasvaa noin 25-senttiseksi.
Umpimielisen ulkonäön lisäksi mustatäplätokolla on aggressiiviset käytöstavat. Se lisääntyy voimakkaasti ja syö toisten kalojen mätiä ja poikasia. Runsastuessaan se voi syrjäyttää alkuperäisiä lajeja.
Onkeen napanneet mustatäplätokot kannattaa laittaa savustimeen tai grilliin. Monissa Itä-Euroopan maissa se on suosittu ruokakala, joka muistuttaa maultaan ahventa, mutta on hieman rasvaisempi. Mustatäplätokon pyytäminen on myös palvelus muille kaloille.
Pyöriäinen
Itämeressä elävä pyöriäinen on oikeasti pieni valas. Vielä sata vuotta sitten Itämeressä ui tuhansia pyöriäisiä, mutta kanta on vähentynyt radikaalisti ja nykyisin pyöriäisen näkeminen on lähes lottovoitto. Niitä arvellaan olevan täällä jäljellä enää vain noin 500 yksilöä.
Suurin uhka pyöriäiselle ovat kalastuksessa käytettävät verkot. Myös ympäristömyrkyt, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ihmisen aiheuttamat häiriöt kaventavat kantaa.
Ympäristöministeriö kerää tänä kesänä pyöriäishavaintoja. Havainnosta voi ilmoittaa Ympäristöministeriön verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella.
Pyöriäisen erottaa hylkeestä parhaiten uimatyylistä. Nimensä mukaisesti se pyörähtelee vedessä. Tarkkasilmäinen saattaa bongata veden pinnalla vilahtavan kolmiomaisen selkäevän. Toisin kuin hylkeen, pyöriäisen pää ja pyrstö eivät tule juuri koskaan näkyviin.
– Olisi todella hienoa saada pyöriäiset takaisin Itämereen. Se olisi myös turistivaltti, jota ihmiset tulisivat takuulla katsomaan, Kuosa uskoo.
