Kolumni: Parantajat

0

Kaaduin pyörällä. Vauhti oli hiljainen, mutta kun korkealta tippuu, niin haava kyynärpäässä voi olla syvä, kuten nyt. Onneksi se tapahtui Föriltä poistuttaessa kauniina sunnuntai-iltapäivänä, joten yleisö oli maksimaalisen iso. Poistuin nopeasti paikalta, pyysin jäätelökioskilta vettä vesipullooni haavan puhdistamiseksi. Puhdistin niin hyvin kuin osasin, mutta aavistelin haavaan kyllä jääneen hiekkaa tai muuta likaa.

Lääkäriinhän sitten päätin mennä, kun ei se haava parantunut ollenkaan toivotusti. Vibat vastaanotolla eivät olleet parhaat, tilanteessa oli ammattitaidosta huolimatta pieni epävarmuuden vire. Jokin häiritsevä elementti lääkärin ja potilaan kohtaamisessa. Vaikea selittää, mutta en ollut tyytyväinen.

No, ei se paraneminen sitten edennyt toivotusti, haava vihoitteli, vaikka sitä putsailinkin huolella. Oli aika mennä uudestaan lääkäriin.

Tällä kertaa tilanteessa oli jotain toisin. Tunsin luottamusta lääkäriä kohti täysin toisella tavalla, ja vaikka sitä vastaanoton aikana yritin pohdiskella, en aivan pääsyt siitä selvyyteen. Oletan sen johtuneen tavasta olla läsnä, olla kiinnostunut ja siitä, miten hän hienovaraisesti ilmaisi sen. Ei edes sanallisesti, mutta pienillä ajattelutauoilla, tavalla kuunnella, tavalla katsoa.

Sain antibiootit, ja tilanne vamman osalta muuttunut parempaan.

Jäin silti pohtimaan ilmiötä. Saatoin vain ihailla jälkimmäisen lääkärin tilanteen hallintaa. Hallintaa, johon olen aiemminkin lääkärin vastaanotolla törmännyt. Häkellyttävän hyviin kohtaamisiin, läsnäoloon, tilanneherkkyyteen. Täydelliseen luottamukseen.

Voisinkohan itse oppia noista kokemuksista jotain? sitä olen viime päivinä miettinyt useastikin. Voisinko pienissäkin kohtaamisissa olla täysillä läsnä ja kiinnostunut niin, että se toinen tulee paremmalle tuulelle? Voinko parantaa maailmaa pienillä, lähes näkymättömillä teoilla? Lääkäri ainakin paransi haavani.

Pekka Tenhonen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän