Kaarinalainen Mia Lundsten oli noin 14-vuotias, kun hänen isoisäänsä hoidettiin Voivalan vuodeosastolla.
Mian perhe kävi katsomassa vaaria lähes päivittäin, ja matkalla he usein vilkuilivat viereiselle kukkulalle.
Puiden välistä erottui upea kaksikerroksinen vaalea talo, jota kylillä kutsuttiin Voivalan kartanoksi.
– Ihailimme rakennusta. Siksi oli shokki, kun eräänä päivänä vuonna 1975 huomasimme, että kartanon ulkolaudoitusta revittiin irti. Emme voineet tajuta, miksi niin hienoa rakennusta purettiin.
Mia, Mian äiti ja pikkusisko kävelivät purkumiesten luokse ihmettelemään asiaa. Miehet olivat Kaarinan kunnan hommissa, joka paikan omisti. Puheliain heistä kertoi purettavien hirsien olevan hyvässä kunnossa: pihka tuoksui ja sitä tihkui puiden rungoista.
– Äitini sanoi, että meillä olisi hirsille tarvetta. Aioimme rakentaa saareen kesämökin, Mia muistelee. Matiksi esittäytynyt kaveri oli heti valmis myymään hirret.
– Samalla hän myi itsensä meille töihin, sillä ei meillä ollut vielä kirvesmiestä.
Silloin perhe tuskin arvasi, millaiseen projektiin he olivat ryhtyneet.
Neljä ihmistä, yksi hirsi
Perheen äidin sisko oli arkkitehti. Hän oli piirtänyt kesämökin jo ennen Voivalan hirsikauppaa ja rakennuslupakin oli valmiina. Voivalan hirsiä ostettiin noin 5 x 6 metrin mökin tekoon. Koko kartanon seiniä ei siis tarvittu.
Pelastetut hirret ajettiin kuorma-autolla mahdollisimman lähelle mökkisaarta. Sen jälkeen ne kipattiin mereen. Ne ajettiin Ahvenanmaalla rakennetulla entisellä kalastusveneellä saareen.
Perillä ei ollut sähköä, vettä eikä työkoneita. Niiden sijaan oli joukko rivakoita talkoolaisia, sillä isän vahvimmat kaverit tulivat avuksi.
– Hirret olivat valtavan paksuja ja pitkiä ja lisäksi märkiä. Ne piti raahata korkean ja jyrkän kallion päälle, jonne mökki rakennettaisiin. Tarvittiin kolme tai neljä ihmistä raahaamaan yksi hirsi ylös. Lisäksi hirret olivat täynnä pieniä nauloja. Vanhat tapetit oli kiinnitetty niillä seinään, eikä liimalla kuten nykyään tehtäisiin.
Työ kesti monta päivää, samoin pikkunaulojen irrotus, jota lapset tekivät.
Kirvesmies ei tuntenut vatupassia
Matille rakennettiin saareen pikkuinen työmaaparakki, jonne hän jäi arkipäiviksi perheen lähtiessä mantereelle.
Kun he tulivat viikonlopuksi takaisin saareen, Matti harvoin oli saanut aikaan yhtään mitään. Ja jos oli, hirsiä oli pinottu jopa väärin päin.
– Meille alkoi selvitä, ettei Matti ollut oikeasti kirvesmies. Hän ei osannut käyttää edes vatupassia. Viikot hän lähinnä lomaili saaressa.
Isä yritti antaa palautetta, valitti, että nurkat ovat vinksin vonksin.
– Eivät ne Pohjanmaallakaan ole suorassa, Matti vastasi.
On ehkä hieman liioiteltua sanoa, ettei Matti tehnyt arkisin mitään töitä. Ainakin kerran hän nimittäin sai moottorisahan käyntiin yksin ollessaan. Hän sahasi sillä itseään otsaan.
– Lähin apu löytyi saaren pohjoispuolelta, jonne Matti käveli pyyheliina pään ympärillä. Hän selvisi onnettomuudesta hyvin ja oli taas oma itsensä seuraavana viikonloppuna.
Kun kesä loppui, Matti lähti. Perhe päätti rakentaa mökin valmiiksi omin voimin.
Pelastetut hirret kestivät
Monen vuoden kuluttua kallion päälle oli saatu aikaan maisemaan sopiva soma mökki, jonka seiniin oli kuin säilötty kaarinalaista historiaa. Sisällä, pienen luhdin hämyssä nukkuivat lapset. Aikuisille oli vuodesohva.
Kesäasunto oli sisustettu hirsiin sopivasti, vanhaan tyyliin. Melkein kaikki tavarat ovat kierrätettyjä.
Mökki seisoo korkeammalla meren pinnasta kuin alkuperäinen kartano. Torpan ikkunoista avautuu Voivalaa upeampi merimaisema.
– Aina kun saareen tulee veneellä ja jalat koskettavat ensimmäistä kertaa kallioita, tunnen, kuinka koskettava paikka on. Käymme mökillä edelleen veljeni ja siskoni ja heidän perheidensä kanssa. Paikka on erittäin rakas meille kaikille. Mitään muuta kesäpaikkaa ei ole ollut, eikä ole, eikä varmaan tule, nykyisin Espoossa asuva Mia kertoo.
Yhdessä asiassa Matti oli oikeassa. Hirret olivat erinomaiset. Ne ovat parin vuoden kuluttua olleet mökissä paikoillaan puoli vuosisataa. Siitäkin huolimatta, että ovat vähän vinossa.
Hirsien sijaan kunnostusta vaatii uudempi osa: katto uusittiin vuonna 2005. Sähkö saadaan aurinkopaneeleista, joista ensimmäiset asennettiin jo 90-luvulla.
Voivalan kylä oli ratsutila
Voivalan historiaa tunnetaan jo 1600-luvun alusta, jolloin kylässä oli kaksi vanhaa perintötaloa. Ne olivat rustholleja, keskimääräistä vähän parempia maatiloja. Rusthollin tehtävänä oli varustaa mies ja hevonen kuninkaan sotajoukkoihin.
Aina tilanpito Voivalassa ei ollut helppoa. Peltotyöt vaativat osaamista ja perintöriidat kiristivät välejä.
Voivala jakaantui 1700-luvun vaihteessa Itätaloksi ja Länsitaloksi, kahdeksi ratsutilaksi. Kuuluisia omistajia olivat ritari Feuerstern ja kreivi Armfelt .
Voivalan päärakennusta alettiin 1800-luvun lopulla kutsua kartanoksi ainakin joissakin lähteissä. Talousvaikeudet tuntuivat kuitenkin pesiytyneen Voivalaan. Koko kylä päätyi vähitellen Kaarinan kunnalle 1900-luvun alussa. Kunta perusti paikalle ”Woiwalan Waiwaistalon”. Päärakennus samoin
kuin vaivaistalo olivat vähällä tuhoutua tulipalossa vuonna 1906, mutta ne saatiin pelastettua.
Myöhemmin Voivalaan perustettiin sosiaalialan oppilaitos. Päärakennukseen siirtyi Kaarinan kunnan toimintoja sen jälkeen, kun osa Kaarinasta liitettiin Turkuun. Päärakennus purettiin 70-luvulla, mutta sen hirsiä löydettiin saaristossa sijaitsevasta mökistä.
Teksti Sari Järvinen, kuvat haastateltavilta
