Littoisten Työväen Urheilijat viettää 90-vuotisjuhlaansa lauantaina illallistanssiaisten merkeissä. Juhlavuoden kunniaksi Kaarina-lehti kokosi muistoja menneiltä vuosikymmeniltä.
Yllätysjuhlat 90-vuotiaalle kapteenille
Kuluva vuosi on juhlavuosi paitsi LTU:lle, myös Olavi Opa Sulalle . Molemmat täyttävät 90 vuotta.
Vanhat joukkuekaverit järjestivät Opalle yllätysjuhlat syyskuussa Littoisten urheilukentällä. Koolla oli porukka, joka nosti LTU:n jalkapallojoukkueen vuonna 1967 aluesarjasta maakuntasarjaan, mikä on edelleen korkein sarjataso, jolla Littoisissa on pelattu jalkapalloa. Opa oli joukkueen vanhimpia pelaajia ja kunnioitettu kapteeni.
– Opa oli joukkueen sielu ja henki. Hän ei koskaan ottanut itselleen kunniaa, pelikaverit muistelivat.
Tasoltaan maakuntasarja vastaa nykyajan Kolmosta. Pelaajat muistelevat, että sarjanousun ratkaissut ottelu pelattiin Maarianhaminassa, mutta lopputulos on hämärän peitossa. Pelireissusta muistuu mieleen se, että sinne mentiin lentokoneella.
Joukkueen salaisuus oli lämmin yhteishenki.
– Se oli littoislaisista koottu sakki. Oltiin kaikki samalta kylältä. Porukalla kerättiin myös joukkueelle rahaa: välillä paperinkeräyksellä, välillä kierrätettiin alkopulloja ja kerättiin pihlajanmarjoja. Niillä rahoilla saatiin sitten maksettua erotuomarimaksuja, Ismo Joutsa muistelee.
Juho Kesseli liittyi mukaan joukkueeseen 16-vuotiaana. Kesselillä ei ollut jalkapallokenkiä, mutta Esko Rantanen antoi hänelle kauppiasisänsä Ferdinand Rantasen 1930-luvulta peräisin olevat nappulakengät.
– Opa kysyi minulta kesken ottelun, että mikset sinä juokse. Vastasin, että kyllä minä juoksisin, mutta jalkoihini sattuu niin kovasti, etten pysty, Kesseli nauraa.
Kukaan ei ollut muistanut sanoa, että koviksi kipristyneet kengät olisi kannattanut kastella ja venyttää ennen peliä.
Mestaruusottelua jännitettiin suurennuslasien läpi
Elettiin 1980-luvun puoliväliä, kun Leena ja Olli Kaunosen ovikello soi. Oven takana seisoi kahdeksan 12-vuotiasta tyttöä, jotka kysyivät Ollilta, rupeaisiko hän heille lentopallovalmentajaksi. Olli oli pelannut lentopalloa miesten vitossarjassa, mutta hänelle ei ollut kokemusta valmentamisesta.
Siitä sai kuitenkin alkunsa LTU:n nuorten lentopallotoiminta. Parhaimmillaan LTU:ssa pelasti yli kymmenen joukkuetta. Leena toimi miehensä rinnalla apuvalmentajana ja ohjasi lentopallokoulua pienimmille lapsille. Myös tytär Mari on valmentanut seurassa lentopallojoukkueita.
Vuonna 2014 Marin valmentamat C-tytöt voittivat lentopallon Suomen mestaruuden.
– Muistan, että seurasin mestaruusottelua tietokoneelta siskoni luona. Kentällä oli pistetaulu, mutta se oli niin pieni, ettei tilanteesta saanut selvää. Niinpä meillä oli suurennuslasit ja tihrustimme lukemia tietokoneen näytöltä. Kiljuimme ja huusimme, kun voitto ratkesi Littoisiin! Leena Kaunonen muistelee.
Antti hei, odota vähän!
Seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan Esko Koiviston mieleen on jäänyt tyäväentalon maastossa 1980-luvulla järjestetyt Nappulahiihdot. Kaksi kaverusta hiihti peräkanaa kohti maalia. Loppusuoralla toinen huusi toiselle: ”Antti hei, odota vähän.”
– Toinen poika pysähtyi odottamaan, mutta lopulta voitontahto vei ja hän ehti ensimmäisenä maaliin, Koivisto nauraa.
Hiihtojaoston toiminta on Koiviston mukaan viime vuosina hiipunut valmentajien ikääntymisen ja vähälumisten talvien vuoksi. Nappulahiihtoja ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen, mutta LTU huolehtii edelleen latujen auraamisesta Littoistenjärven jäälle ja työväentalon maastoon.
Voimistelun kautta löytyi ammatti
– Olimme 5-vuotiaita, kun menimme Kotimäestä kahdestaan Työväentalolle jumppaan, muistelee Pirkko Erjomaa (os. Ström).
– Matka ei ollut pitkä, joten menimme keskenämme. Sali oli kylmä, mutta se ei intoa lannistanut. Tavoitteena kun oli oppia piirin kevätjuhliin laaditun yhteisohjelman liikkeet ja kuviot.
– Touko-kesäkuun vaihteessa oli jännittävä hetki, kun tilauslinja-autolla lähdettiin aamuaikaisella Osuuskaupan (nyk. Verkavalinnan) pihalta kevät- tai liittojuhlille. Tuolloin ei paljon vielä matkusteltu. Eväät kaivettiin heti esiin ja laulettiin TUL:n marssi, kertoo Kristiina Hellstèn (os. Tuominen).
LTU:n naisjaoston toiminta keskittyi etupäässä voimisteluun. Kunnollista salia ei ennen Ristikallion koulun valmistumista 1960-luvun alussa paikkakunnalla ollut, mutta puute ei innokkaita nais- ja tyttövoimistelijoita haitannut.
Ristikallion koulun sali oli lämmin ja valoisa ja siellä oli suihkut, joista tuli lämmintä vettä. Tämä oli luksusta, johon ei suurin osa paikkakunnan tytöistä ollut tottunut, kun koteihin vesi kannettiin ämpäreillä ja järven rannassa sijainneessa tehtaan saunassa käytiin kerran viikossa.
Uusi sali toi mukanaan lisää jumppaajia, mutta ohjaajista oli jatkuva pula.
– Äitini Kerttu Ström muutti alta kaksikymppisenä Nurmeksesta töihin Littoisten Verkatehtaalle. Voimistelu oli myös hänen harrastuksensa. Hän kävi Pajulahden ohjaajakurssin ja toimi vuosikaudet aktiivisesti naisten ja tyttöjen ohjaajana, kertoo Erjomaa, joka aikanaan hankki myös itse ohjaajakoulutuksen.
– LTU:n jumppaharrastus viitoitti jopa minun ammatinvalintaani, selvittää Hellstèn.
– Suoritin useita voimistelun- ja liikunnanohjauksen kursseja ja niiden innostamana hain Turun sairaanhoito-oppilaitoksen lääkintävoimistelijakoulutukseen, johon ihmeekseni runsaasta hakijajoukosta tulin valituksi.
Jumppasalien lisäksi urheilukenttä oli tärkeä paikka littoislaisille tytöille ja pojille. Kun kesällä oli taukoa jumpasta, harrastettiin yleisurheilua. Tähänkin LTU:ssa riitti hyviä vetäjiä.
– Tykkäsin pituus- ja korkeushypystä, aitajuoksusta ja heittolajeista, mutten pitkän matkan juoksusta, kertoo Pirkko. Hän pärjäsi kisoissa hyvin ja palkittiin jopa vuoden 1966 parhaaksi tyttöurheilijaksi.
LTU:ssa korostettiin työväenurheiluliikkeen hengen mukaisesti ihmistä kokonaisuutena. Kulttuuri oli esimerkiksi laulun, tanssin, näytelmien ja runonlausunnan muodossa esillä juhlatilaisuuksissa. Tärkeitä olivat jossain vaiheessa myös piirin henkiset kilpailut. Esitysten lisäksi niihin kerättiin muun muassa piirustuksia ja kirjoituksia arvioitaviksi. Näissäkin LTU-laiset menestyivät hyvin.
1960- ja 1970-luvun taitteessa nuortenjaosto oli aktiivinen. Se järjesti nuorille diskoja ja tapahtumia sekä ikimuistoisia viikonloppuretkiä.
– Alta kaksikymppisinä mekin olimme nuortenjaoston jäseniä, kohtalokkain seurauksin, naurahtavat Pirkko ja Kristiina.
– Löysimme minittäin kumpikin aviopuolisonkin näissä touhuissa, emmekä olleet ainoita. Perheissä LTU-laisuus jatkui sitten vanhemmilta lapsille.
LTU antoi monella tavoin eväitä elämää varten. Seurassa sai kavereita ja ystävyyssuhteita, jotka ovat säilyneet vuosikymmenten ajan.
Jääpalloa pelattiin Littoistenjärven jäällä
LTU:ssa on pelattu myös jääpalloa parhaimmillaan Suomi-sarjassa asti. Joukkue harjoitteli vielä 1950-luvulla Littoistenjärven jäällä, jonne tehtaan palokunta jäädytti kentän. Kotiottelut pelattiin Nummenpakan kentällä ja myöhempinä vuosina Raunistulassa.
Tuohon aikaan kentistä oli pulaa. Entiset pelaajat muistelevat, että myös turkulaisjoukkueet tulivat harjoittelemaan talvisin Littoistenjärven jäälle.
Littoisiin saatiin ensimmäinen jääkiekkokaukalo 1950-luvun puolivälissä, jolloin vanhojen puutarhapalstojen tilalle rakennettiin urheilukenttä. Kentän päätyyn jäädytettiin pelialue myös jääpalloa varten.
Kenttä valaistiin sadan watin hehkulampuilla, jotka oli vedetty vaijerilla kentän yläpuolle.
– Ne valaisivat kenttää just sen verran, että näki pelata, mutta ei siellä aina kiekkoa nähnyt, Jouko Gröhn toteaa.
