Nyt ymmärrän paremmin. Ihmisen mieli ei kestä poikkeustilannetta vuodesta toiseen. Ennen pitkää yritämme jatkaa normaalia elämää, kuin kriisiä ei todellisuudessa olisikaan.
Nyt ymmärrän myös paremmin, millainen varjo niiden poikien ja äitien sydämessä on ollut, näennäisestä huolettomuudesta huolimatta. Jatkuva hätä pysyy läsnä kuin kotiin ahtautunut norsu, jota yritetään olla huomaamatta.
En itse haluaisi tällä hetkellä ajatella pandemiaa ja pandemian jälkiseurauksia, en Ukrainan sotaa, en energiakriisiä ja sähkön kallistumista, en ilmastonmuutosta, en pölyttäjäkatoa, en ruuan hinnan nousua, en rahtiliikenteen takkuamista, en sote-työntekijäpulaakaan. Haluaisin vain kaivaa perunamaata kädet olkapäitä myöten mullassa, meloa kajakilla aurinkoisessa syyssäässä, lukea hyvää kirjaa ja heittää huulta perheen kanssa. Uhka väijyy silti jatkuvasti taivaanrannassa. Entä jos sähkölaskumme kallistuu nyt yhtäkkiä tuhansia euroja kuussa? Entä sen jälkeen? Entä jos sota Ukrainassa oli vasta alkusoittoa? Mihin pitäisi nyt valmistautua? Nyt kaikki on hyvin, mutta ihan kohta varmaan vedetään taas matto jalkojen alta.
Kriisissä ihminen haluaa keskittyä kriisiin ja hoitaa sen alta pois, mutta maailmanlaajuisia ongelmia ei kukaan yksittäinen ihminen voi saada pois päiväjärjestyksestä. Tavallinen arki tuntuu siksi nyt sekä turhalta että tärkeältä yhtä aikaa.
Viisailta ihmisiltä on tullut tänä syksynä muistutuksia, että emme unohtaisi ukrainalaisia tai ilmastonmuutosta. Valitettavasti en edes pysty näitä unohtamaan. Olisiko jollakulla jotain lohduttavaa sanottavaa tähän kriisien jälkeiseen syksyyn, jossa uusi järkytys tuntuu jo odottelevan nurkan takana?
Maria Kesti