En onneksi itse joutunut olemaan kuskina, kun reissasimme viime viikolla Itävallan Alpeilla. Matka oli huikea, mutta käsitykseni saksankielisen maailman säntillisyydestä ja turvallisuushakuisuudesta sai aikamoista kyytiä. Tirolin ja Kärntenin osavaltioiden liikennejärjestelyt eivät tuntuneet modernin hyvinvointivaltion järjestelyiltä vaan uhkapeliltä, jossa ensisijainen päämäärä on hankkia adrenaliiniryöppyjä.
Alppireissun jälkeen Pyhän Katariinan tien 40 km/h -nopeusrajoitus hyvällä näkyvyydellä, suojateiden ja pyöräteiden turvaverkossa tuntuu hupaisalta. Kas kun ei komenneta kypärää ja pelastusliivejä päälle heti, kun astuu kotiovesta ulos. Toisaalta enpä minäkään uskaltaisi Itävallan alppiteillä päästää alakouluikäistä pyöräilemään kouluun. Tai yläkouluikäistäkään. Tai edes itseäni.
En oikeastaan aiemmin ollut todella tajunnut, miten paljon Suomessa ja Kaarinassa on käytetty rahaa ja vaivaa jalankulkijoiden turvallisuuden ja mukavuuden eteen. Täällä liikenteeseen pystyy lähtemään kokematonkin. Alppiteiden kaltaisia elämyksiä ei ole tarjolla, mutta perheenjäsenet pysyvät elossa eikä arjen hoitamiseksi tarvita joka talouteen omaa rallikuskia. Pidetään tästä kiinni jatkossakin. Saksankielisessä Euroopassa isot investoinnit jalankulkijoiden eteen vaikuttavat olevan vasta edessä.
Maria Kesti
