Hän kiepsahti takaisin pyörälleen ja polki karkuun niin lujaa kuin pääsi. Todennäköisesti selvisimme säikähdyksellä, tai ainakaan hän ei saanut kovin vakavia vammoja. Autoonkaan ei tullut lommoja tai naarmuja. Tilanne oli silti karmea.
En tiedä, mistä tyttö oli ilmaantunut suojatielle autoni eteen Kaarinan keskustan liikenneympyrässä. Hän tuntui lävähtävän siihen kuin maasta nousseena. Mukamas olin katsonut, että suojatielle ei ole kummastakaan suunnasta pyrkimässä ketään. Oli harmaa sää, ja hänellä oli harmaat vaatteet ja harmaa pyörä. Ehkä hän oli ajanut niin kovaa, että hän ei ollut vielä näkyvissä sillä hetkellä, kun varmistin auton kuolleet kulmat. Silti minä olin tilanteessa ainoa syyllinen. Kaarinan keskustan liikenneympyröiden suojatiet ovat pyöräsuojateitä, eli hänellä oli lain edessä etuajo-oikeus – ja vaikka ei olisi ollutkaan, kenenkään päälle ei saa ajaa.
Jalankulkijana ja pyöräilijänä on vaikea käsittää, miten isoja katvealueita autoon voi jäädä. Miten niin autokuski ei huomaa vierestään kokonaista ihmistä ja polkupyörää? Onnettoman sattuman vuoksi pyöräilijä voi jäädä esimerkiksi sivupeilin taakse, ja jos hän etenee samaa vauhtia auton kanssa, ratkaisevien sekuntien aikana ei näkyvissä pilkota yhtään mitään ennen kuin on liian myöhäistä.
Onneksi useimmat jalankulkijat ja pyöräilijät eivät luota oikeuksiinsa vaan varmistavat ennen tien ylitystä, että heidät on nähty. Näinhän tämän ei pitäisi mennä, autoilijoiden kuuluisi olla tarkkaavaisia ja väistää – mutta käytännön kokemus osoittaa toista. Valitettavasti minäkin olin tästä elävä todiste.
Maria Kesti
