Rukiinen varrasleipä, lipeäkalaa ja olutta. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuoliskon jouluruokapöydät eivät kerskailleet kymmenillä eri makuvaihtoehdoilla, mutta kuten tänäkin päivänä, jouluruokapöytään haluttiin panostaa paljon.
Joulu oli satoja vuosia sitten perheille iso ponnistus, sillä vaikka vähävaraisissa perheissä ravinto oli läpi vuoden hyvin yksinkertaista ja niukkaakin, haluttiin jouluna nauttia yltäkylläisyydestä edes muutaman päivän ajan.
– Perinteisesti on ajateltu, että jouluna ruoasta ei tingitä. On jopa nähty, että joulupöydän runsaudella on positiivista vaikutusta myös seuraavan vuoden onneen ja satoon, sanoo hotelli- ja ravintolamuseon johtaja Anni Pelkonen , joka on työssään perehtynyt suomalaisten ruokaperinteiden historiaan.
Eli jos jouluperinteisiisi kuuluu lipeäkala, olet todellisen perinneruoan äärellä. Jotkut jopa väittävät, että lipeäkala on nykypäivän jouluruuista pitkäikäisin, sillä sitä on nautittu jo keskiajalla rannikkoseudulla. Laatikkoruuista porkkanalaatikko tuli ensin, ja peruna- sekä lanttulaatikot seurasivat pian perässä 1800-luvun loppuvuosina.
Rosolli paremman väen herkkuna
Myös rosolli, tai sallatti, kuten tuolloin sillillä ja perunalla varustettua punajuuri-porkkana-suolakurkku-omena -sekoitusta kutsuttiin, saapui jouluruokapöytiin viimeistään 1800-luvulla. Itse asiassa säätyläiset, eli tuon ajan ”parempi väki” nautti sallattia joulupöydissään jo 1700-luvun puolella, josta se sitten levisi pitokokkien ja kotitalouskoulujen välityksellä muun kansan keskuuteen.
Vaikka moni mieltää esimerkiksi lipeäkalan tai porkkanalaatikon hyvin suomalaiseksi jouluruoaksi, ei Anni Pelkonen lähtisi omimaan oikein mitään, mitä suomalaisesta joulupöydästä löytyy. Suurin osa suomalaisista perinteistä on uinut tänne vettä pitkin Ruotsista, joka puolestaan on ammentanut jouluruokaoppeja Keski-Euroopasta.
– Se on hiukan vaarallista sanoa, että jokin ruoka tai ruoanvalmistustapa on suomalainen. Jostain päin maailmaa löytyy kuitenkin aina vastaava ruoka tai tapa. Mutta jos miettii, mikä on hyvin perinteistä ja suomalaisille ominaista ruoanlaitossa, voisi nostaa esiin runsaan juuresten käytön joulupöydässä.
Kasvisruoalle jalansijaa
Vaikka kasvikset ovat saaneet viime vuosikymmeninä yhä suuremman jalansijan joulupöydässä, on monen pöydän keskipaikka varattu edelleen porsaanlihakinkulle.
– Perinteisenä pidetty porsaanlihakinkku yleistyi suomalaisissa joulupöydissä vasta 1900-luvun puolella, ja sitä ennen olikin tavallista, että jouluna nautittiin kinkun sijaan esimerkiksi kuivattua tai savustettua lihaa, joka oli nautaa, lammasta tai sikaa. Vielä 1800-luvulla porsaita ei olisi mitenkään riittänyt joka kotiin syötäväksi, sanoo näyttelyamanuenssi Riikka Soininen , joka on kasannut tammikuun alkupuolille asti Loimaan Sarka-museossa esillä olevan Joulu Pöydällä -näyttelyn.
Kun kinkku sotavuosien molemmin puolin raivasi tiensä joulupöytien keskiöön, on sen asemaa viimeistään 2010- ja 2020-lukujen aikana alettu monissa perheissä jälleen kyseenalaistaa. Tarjolle onkin tullut erilaisia lihattomia vaihtoehtoja, jotka voivat kaventaa porsaanlihakinkun suosiota tulevina vuosikymmeninä.
Tai sitten käy kuten kovin usein: kun jonkin ruokalajin arkisuus katoaa, voi se saada aivan uuden arvon juhlaherkkuna.
– On vaikea ennustaa, mihin suuntaan joulupöytä on tulevina vuosikymmeninä menossa. Jollekin voi tuntua helpottavalta päästää perinteistä irti ja toisaalta osalle ruoka on samalla perimätietoa ja muistia, josta halutaan pitää kiinni. Joulukinkusta voi itse asiassa tulla harvinainen herkku, jonka merkitys joulupöydässä vain kasvaa, pohtii puolestaan Anni Pelkonen.
Eroja saa jo hakemalla hakea
Siinä missä joulupöytä on 2000-luvulle tultaessa monipuolistunut, ovat samalla alueelliset erot vähentyneet.
– Länsisuomalainen ruokakulttuuri näkyy nykypöydässä vahvasti. Jos alueellisia erikoisuuksia yhä hakee, voisin nostaa esiin Karjalasta peräisin olevan aattolohkon, joka on perinteistä aattopäivän ruokaa. Siinä on sianlihaa, kalaa ja juureksi samassa padassa kypsytettynä ja haudutettuna. Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla taas on lihaton, makea makaronilaatikko. Hämäläiseen joulupöytään taas kuuluu maksalaatikko, Pelkonen luettelee.
Varsinais-Suomessa erikoisuutena taas ovat aladobi, eli lihahyytelö ja erilaiset makkarat. Niihin harvoin törmää muualla Suomessa joulunaikaan.
Tiesitkö? Näin jouluun valmistauduttiin entisaikaan
Kalenterissa oli pyhimyksille nimetyt päivät, joiden mukaan vuoden työt tehtiin, jotta kaikki ehdittiin. Tässä muutamia etappeja joulunalusaikaan:
Mikonpäivä 29.9. oli talven portti, jolloin tuli olla ulkotyöt tehtynä.
28. lokakuuta olevan Simon päivän tienoilla oli otollista kalastaa, sillä ”Simo saa sompiaiset”, eli verkon painot. Saalis suolattiin ja hauet varattiin usein joulukalaksi.
10.11, eli Martin päivään mennessä taas piti olla makkarat tehtynä ja niiden tuli riittää jouluksikin. Martti aloitti myös jouluun saakka kestäneen paaston ja siihen laskeuduttiin ryminällä pakanallisen sadonkorjuujuhlan muistona – Marttilassa ryypiskeltiin vielä 1800-luvulla Marttina niin, että juhlinta kiellettiin.
Kaisan kaljamilla, 25.11. tehtiin uuden sadon maltaista oluita, jotta varmistettiin joulun hyvä olut.
9.12. Annanpäivänä pantiin olut ja sahti.
15.12. kalat likoamaan. Alkujaan lounaissuomalaista jouluruokaa, likokalaa tehtiin siten, että kuivattuja kaloja liotettiin pari viikkoa koivuntuhkalipeävedessä. Lipeöiminen pehmensi kapakalan.
21.12. Tuomaanpäivänä aloitettiin leipomukset ja joulusiivous – ”Tuomaasta täyteen touhuun”. Tuomaanpäivän ja loppiaisen välillä ei syöty arkiruokia.
