”Tie kulkee Kuusistoon kaukaa saaristosta, lossien kantamana leveiden selkien yli, Paraisten läpi, ja jatkuu kohti Turkua. Salmen rantaan tie laskee jyrkkänä, pitkänä myötäleenä; mäen päällä on osuuskauppa, mäen alla silta. Kaarinan puolella maa on alavaa, vain loivasti kumpuilevaa. Mutta Kuusiston ranta on jyrkempi, metsäisempi, miltei vailla viljelyksiä. Tasaisin välimatkoin työntyy rannasta kesähuviloiden laitureita, jotka loppukesällä peittyvät tuuheaan kaislikkoon.”
Näin alkaa Lasse Raustelan nuorisoromaani Seitsemännen laiturin tyttö, joka julkaistiin vuonna 1969. Kirja kertoo teini-ikäisestä Jarkasta ja tämän ihastuksesta, hovioikeudenneuvoksen tyttärestä Tuulasta eli Tuttelista.
Tutteli asui Kaarinassa Kuusistossa. Jarkka taas vietti kesää vastarannalla, Kärjen tilalla, Hovirinnan nykyisen uimarannan vieressä.
Seitsemäs laituri, josta Tutteli lähtee kirjassa melomaan kanootilla, oli todellisuudessa olemassa, samoin Jarkan mökki ja uimakoppi. Kirjailija itse vietti nuorena kesät Kärjen tilalla, ja hän on haastatteluissa kertonut kirjan kertovan hänen ihastumisestaan vastarannan tyttöön.
Nyt sekä Kuusiston seitsemäs laituri, Kärjen tilan mökki että uimakoppi on purettu, kertoo Kärjen tilalla asuva Niels Skovbjerg. Hän näytti kuitenkin Kaarina-lehdelle, missä ne sijaitsivat.
Laituri sijaitsi Empon kiistellystä yhteislaiturista hiukan Turkuun päin. Jarkan uimakoppi taas oli Kärjessä ristikkokaiteisen laiturin vieressä.
– Uimakopissa luki seinällä ”Lasse on pöpi”, nauraa Skovjberg.
– Sen oli vissiin se Tuttelin esikuva kirjoittanut.
Seitsemännen laiturin tyttö on nykylukijan kokemana pieni mukava aikamatka 1960-luvun Kaarinaan ja Turkuun. Kaarina oli siihen aikaan kaupunkilaispojan näkökulmasta kaukaista maaseutua. Miten voisi asua näin kaukana leffoista ja baareista, pimeän keskellä, ihmettelee Jarkka kuullessaan, että Tutteli viettää Kuusistossa talvetkin.
Kaarina näyttäytyy kesäparatiisina, ja Jarkan ongelmat alkavat, kun syksy ja koulu alkavat. Jarkka on tottunut näkemään Tuttelin vasten mäntyjen runkoja, salmen vettä ja uimakopin seinää, mutta nyt tyttöä ympäröi katu. Kuusistonsalmi jäätyy mistään piittaamatta.
Kirjailijalta jäi Kuusistonsalmelle puolet sydämestä
Vuonna 1932 syntynyt Lasse Raustela (aiemmin Lars Rasmussen) kuoli tänä vuonna heinäkuussa 90-vuotiaana.
Nuorisokirjojen lisäksi hän kirjoitti lehtiartikkeleita, näytelmiä, radio-ohjelmia ja historiiikkejä, ja hänet huomioitiin esimerkiksi Topelius-palkinnolla. Hänen isänsä oli tanskalainen.
Wikipedian mukaan Seitsemännen laiturin tyttö ei ole ainoa Raustelan kirjoista, joka käsittelee Kaarinaa. Myös Piuran tapahtumapaikka on Kärjen tilalla, mutta suoraan tätä ei Piurassa ilmaista.
Raustelalta jäi Kärkeen ja Kuusistonsalmen rannalle ”puolet sydämestä ja sielustakin muutama fliisu”, lukee Wikipediassa.
– Isä kirjoitti itse Wikipedian tekstin, joten kyllä siihen voi lähteenä luottaa, vinkkaa Raustelan tytär Merja Tamminen.
– Kärjen tila Kaarinassa oli isälle todella rakas ja jäänyt hänelle lähtemättömästi mieleen. Paikka oli ollut kaupunkilaispojalle jotain aivan muuta kuin hän oli muualla kokenut. Häneen teki vaikutuksen vapaus ja ystävälliset ihmiset Kaarinassa. Varsinkin vanhemmiten hän puhui paikasta paljon.
Sotaväen käymisen jälkeen Raustela muutti Helsinkiin ja jäi loppuelämäkseen pääkaupunkiseudulle. Hän halusi kuitenkin tulla haudatuksi Turkuun.
Tamminen kertoo, että Raustela työskenteli freelancerina ja kirjoitti enimmäkseen kotona.
– Hän oli todella ahkera eikä koskaan pitänyt lomia. Me lapset totuimme siihen, että pitää leikkiä hiljaa. Samalla oli todella hienoa, että meillä oli isä koko ajan kotona, se oli siihen aikaan harvinaista, Tamminen muistelee.
– Isä keksi kaikenlaisia jäyniä, ja yllätyksiä oli milloin missäkin. Esimerkiksi jos oli sekainen huone, oli muka poliisilta tullut virallinen kirjelmä sotkusta.
Vilkkaana päivänä Hovirinnassa näki auton päivässä
Lyhennelmä Lasse Raustelan vuonna 2012 kirjoittamasta kirjeestä Mattelmäen piian jälkeläiselle.
”Joskus syksyn 1943 loppupuolella, lyseon ensimmäisellä luokalla, sairastuin tuhkarokkoon ja sen jälkiseurauksena keuhkopussin tulehdukseen. Jälkimmäiseen olin kuolla. Juuri kun aloin toisen kerran elämässäni opetella kävelemistä, jatkosota aktivoitui. Isä järjesti äitini ja minut kuorma-autolla evakkoon Kärjen maatilalle, Kuusiston salmen rannalle Kaarinaan. Tilan omisti tanskalainen Peder Skovbjerg.
Karjapihan ylärinteellä, tiilisen jyväaitan jatkona, oli kaksi päällekkäistä hellahuonetta muonamiesten asunnoiksi. Me saimme ylemmän. Yöllä ryssä tuli taas. Turun raskas, tutkaton ilmatorjuntapatteristo ampui korvakuulolta sulkuja niin uhkaavasti, että koneet pommittivat hätäpäissään Hovirinnan peltoja ja Kuusiston salmea, ja me makasimme äidin kanssa sängyn alla.
Tilalla oli kymmenisen hehtaaria viljeltynä, joukossa modernia sokerijuurikasta, sähkö navetassa asti, pumppu juurikaspeltojen merivedellä tapahtuvaa hätäkastelua varten, mahtava kasa kolisevia putkia ja edistyksen huippuna kolmipyöräinen traktori, tosin bensanpuutteen takia virattomana. Navetassa viisi lypsävää, kaksi hiehoa ja muutama sika, tallissa kolme hevosta. Tila oli Valion maidontuottajia; meijerin kuorma-auto haki joka aamu tilatien nielusta Paraistentien varrelta Kärjen kaksi tonkkaa.
Skovbjerg oli joutunut ostamaan Kärjen sikäli silvottuna, että edellinen isäntä piti itsellään tilan päärakennuksen puutarhoineen. Päärakennus oli upea ja arvokas, vaikka sitä en silloin ymmärtänyt. En moista huuhkajanpesää ollut ennen kokenut. Kunnes sitten pari kolme kesää myöhemmin pääsin ns. risupoikana saattelemaan Kärjen Rusinaa, joka halusi pistäytyä sonnia moikkaamassa Mattelmäessä.
Perillä minut häädettiin turvallisuussyistä – ei siis häveliäisyydestä – Mattelmäen tupaan. Se oli vielä kamalampi paikka kuin Kärjen vanha päärakennus; niin matala, että tuskin uskalsi suorana seistä, ja ikkunakin kuin mikäkin reikä. Kumpikin päärakennus, siis sekä Kärjen että Mattelmäen, tuntui lisäksi makaavan maan tasalla. Hovirinnan talo, siinä välissä, sen sijaan seisoi kunnollisella kivijalalla ja näytti kunnolliselta talolta muutenkin.
Kärjen väki puhui tietyllä kunnioituksella Hovirinnasta isona tilana, jossa parhaimmillaan oli satakunta hehtaaria viljeltynä ja niin ikään satakunta lypsävää. Muutama vuosikymmen aikaisemmin Hovirinta oli ollut peräti kartano, jonka omistuksessa oli jonkin aikaa ollut myös Kärki.
Kärjen tilatie tuli Paraistentieltä siten, että se halkaisi talotontin kahteen perinteiseen pihaan, joista Skovbjerg sai siis karjapihan. Sen mukana seurasi Kärjen mäki, tontin sielu ja rikkaus. Tilatie kiersi mäen ja jatkui niin sanottuna takatienä viivasuoraan Hovirintaan ja sieltä viivasuoraan Mattelmäkeen. Jos oli vilkasta, voi hyvällä onnella nähdä auton päivässä.
Tie jatkui Mattelmäestä Koristoon, joka oli ihan oikea kartano; sen vellikellon kalahdus kuultiin taatusti Nummenpakalla asti. Kartanon karjapihasta tuli heti sodan jälkeen aloittaneen Kauppatori–Koristo-linjan päätepiste. Se oli tarpeellinen tulokas, sillä Paraisten bussiin pääsy oli sattuman kauppaa; yhden ainoan mukaan pyrkijän kohdalla kuskit eivät aina viitsineet edes pysähtyä.”
