Ennen uuden tietokirjan julkaisua Pettersson vihjasi Kaarina-lehdelle, että tässä teoksessa myös Kaarina paikkakuntana on edustettuna. Kaarina tosiaan löytyy kolmesta tarinasta, joita kirjassa on runsaat viisikymmentä. Kovin mittavaa roolia Kaarina ei ole näytellyt, mutta muutama poikkeuksellinen nainen on tavalla tai toisella ponnistanut Kaarinan maaperältä.
Tarkalleen ottaen yksikään näistä naisista ei ole nykyisestä kanta-Kaarinasta. Kaksi on nykyisen Turun puolelta, ajanjaksona, jolloin Kaarina ulottui Nummeen saakka. Yksi on Piikkiöstä.
Anna pestautui armeijaan miehenä
1600- ja 1700-lukujen taitteessa eläneen Anna Yrjöntytär Haritun tarina Suomen historian jännissä naisissa paljastaa, että sukupuoliroolit saattoivat mennä sekaisin myös aikana, jolloin miesten ja naisten roolit olivat muutoin jyrkästi erillään. Inkoosta kotoisin ollut Anna palveli armeijassa miehenä ja meni naimisiin naisen kanssa.
Oikeuspöytäkirjojen mukaan hän ei alun perin aikonut mieheksi. Palvelijattarena työskennellessään hänet oli pakotettu varkaisiin talon pojan kanssa, mutta ryöstöretki paljastui ja Anna pakeni isäntänsä käskystä mieheksi pukeutuneena Turun seudulle. Kaarinassa Anna törmäsi nimismieheen, Heikki Harittuun, joka luuli häntä mieheksi ja kehotti liittymään armeijaan Juho Yrjönpoika Harittuna.
Uusille sotilaille tehtiin ennen palvelukseen astumista tarkastus, mutta tarkastaja ei huomannut Juhossa mitään outoa. Sotilaskavereiltakin Annan sukupuoli pysyi pitkään piilossa.
Anna-Juho juopotteli Turussa Linkens Krog -nimisessä paikassa, jonka emäntä Housu-Maija piti 17-vuotiaasta nuorukaisesta ja antoi tämän ryypätä ilmaiseksi. Hän usutti Anna-Juhon naimisiin ystävänsä Maja Kihlin kanssa, joka oli köpelösti raskaana, vaikka ei ollut aviossa.
Kuulemma aviovuoteessa Anna-Juho käänsi vain selän vaimolleen eikä Majan tiedetä protestoineen. Rykmentti lähti kohti Karjalaa, Maja sai pojan, ja Anna-Juho kielsi, että lapsi olisi voinut olla hänen. Maja lähti Tukholmaan eikä pyytänyt lapselle elatusta.
Venäjä valtasi Viron, Inkerinmaan ja lopulta Suomenkin. Näihin aikoihin yksi komppanian miehistä laittoi juopottelusta sammuneen Anna-Juhon yöpuulle ja riisui samalla tältä housut. Auttaja vihjasi asianlaidasta korpraalille, joka humalapäissään alkoi kouria Anna-Juhoa ja raportoi sittemmin asiasta ylemmäs.
Annan luultiin olevan huijari, joka oli astunut armeijasta paenneen Juhon tilalle. Anna osoittautui kuitenkin selvästi ammattisotilaaksi. Nainen hän joka tapauksessa oli, tutkimusten perusteella.
Sotaoikeudessa asia tuotti päänvaivaa. Laissa ei erikseen sanottu, etteikö nainen voisi palvella armeijassa. Kenraalimajuri Armfelt ei keksinyt ratkaisua vaan pyysi kantaa kuninkaalta, mutta kuningas oli maanpaossa Turkissa. Asian ratkaisi valtaneuvosto, joka pyysi kantaa tuomiokapitulilta ja hovioikeudelta. Lopulta suurimpana rikoksena nähtiin oman sukupuolen kieltäminen sekä naimisiinmeno samaa sukupuolta olevan kanssa. 19-vuotiaalle Anna-Juholle määrättiin raipaniskuja. Lisäksi hän vietti puoli vuotta vankilassa, ja hänet armahdettiin myöhemmin hyvän käytöksen vuoksi.
Perijätär ryösti oman talonsa
Kun turkulainen suurkauppias Hans Wolle 1600-luvulla kuoli, hänen tyttärensä Elisabet peri valtavan omaisuuden. Tuhansien hopeataalerien, Turun kauppapuodin ja muiden kiinteistöjen lisäksi omaisuuteen kuului Suomen historian jännien naisien mukaan viisi Kaarinassa sijaitsevaa maatilaa.
Naiset eivät saaneet hallita omaisuuttaan, ja Elisabetin holhoojaksi tuli hänen setänsä Jakob Wolle, myöhemmin Elisabetin sisaren mies Gregorius Sylvius. Holhoojaksi haluavia oli ollut useita: Elisabetin kuoltua huoltajat saisivat jättiomaisuuden, eikä Elisabetin terveys ollut hyvä.
Holhoojien olisi pitänyt maksaa Elisabetin käyttöön varoja, mutta hän ei juuri rahojaan nähnyt. Elisabet vetosi sukulaisiin, kruunun viranhaltijoihin, raatiin, pormestariin ja hovioikeudelle, tuloksetta. Lopulta Elisabet päätti murtautua yhdelle kaarinalaisista maatiloistaan ja ryöstää oman omaisuutensa.
Elisabet lähti palvelusväkensä kanssa Nikkilän tilalleen Satavan saareen, joka tuolloin kuului Kaarinaan. Elisabet asettui taloksi, käski rikkoa aitan oven kirveellä ja vei myyntiin satoja kiloja kalaa ja läskiä.
Holhooja Sylvius ei ollut paikalla, mutta hän sai tietenkin tietää murrosta. Hänen raivoaan lisäsi se, että hän ei voinut vaatia naiselle rangaistusta oikeudessa. Jos Elisabet saisi sakot, ne maksaisi holhooja.
Käytiin taas lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa holhoojan käskettiin maksaa Elisabetille enemmän, mutta huonoilla tuloksilla.
Kun rahoja ei kuulunut, Elisabet vei asian kuningatar Kristiinalle. Se auttoi. Kävi ilmi, että setä oli jättänyt tilittämättä holhottavalle 350 hopeataaleria ja tuhlannut luvatta naisen pääomaa. Setä selitteli kustantaneensa sisarentyttärelle rakennukset spitaalisten saarelle Seiliin, koska arveli, että tämä siirtyisi sinne. Oikeus otti Sylviukselta holhoojan oikeuden pois ja määräsi tilalle kaksi kauppiasta, jotka eivät olleet Elisabetille sukua eivätkä olisi halunneet riitaisaa omaisuutta vastuulleen.
Oikeutta käytiin myöhemmin myös siitä, että maaherran mielestä oli liian kallista, että Elisabetin luottopiian Karin Larsintyttären sulhanen asui Elisabetin talossa. Elisabet ei kuitenkaan suostunut häätämään tätä.
Elisabet kävi omaisuudestaan oikeutta parikymmentä vuotta, ja oikeusjuttuja kertyi lähes sata. Hän sai itse tuomion salavuoteudesta eli seksistä ennen avioliittoa. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon naisten puolen penkkien alle – ja hän testamenttasi hienon kaupunkitalonsa piialleen Karin Larsintyttärelle. Vuonna 2021 Turku nimesi kadun Elisabet Wollen mukaan.
Mahtinainen Piikkiöstä
Piikkiöstä tunnetaan merkittävä uranainen, Johanna Charlotta Mæxmontan , o. s. Andersson, joka eli 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Hän oli kotoisin Ruotsista mutta avioitui piikkiöläisen apteekkarin Sigfrid Edvard Mæxmontanin kanssa.
Perhe perusti viina- ja pelikorttitehtaat sekä alkoholin tuontiliikkeen. Mies kuoli, mutta Johanna Charlotta sai yksinkin yritykset kukoistamaan.
Rouva Mæxmontanista tuli erittäin varakas. Hän hankki itselleen Helsingin Seurahuoneen eli nykyisen Helsingin kaupungintalon, uhrasi sen kunnostamiseen nykyrahassa miljoonia euroja, järjesti varietee-esityksiä ja naamiaisia sekä tuotti Suomeen ulkomaisia sirkusartisteja. Esimerkiksi vuonna 1896 hän järjesti Suomen ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen, vain puoli vuotta maailman ensi-illan jälkeen. Seurahuoneella nähtiin myös historiaa: siellä juonittiin Helmikuun manifestia vastustanut Suuri adressi.
Lisäksi Johanna Charlotta alkoi pitää Helsingissä Kaivohuonetta, tuotti sketsejä, parodiaa ja musiikkiesityksiä, ja hänellä oli Oulunkylässä täysihoitola ja parantola.
Vuosisadan vaihteen jälkeen näillä yrityksillä alkoi mennä huonosti ja rouva Mæxmontanilla oli valtavia velkoja. Lehdistössä arveltiin, että asiakkaat boikotoivat ravintoloita ja parantolaa poliittisista syistä: senaattori Knut Robert Karl Walfrid Spåre , joka oli majoittunut Seurahuoneella, oli joutunut epäsuosioon, sillä hän oli vaatinut tutkimusta Suuren adressin alullepanijoista. Mæxmontan haastoi Spåren oikeuteen saadakseen hänet häädetyksi hotellistaan, mutta tuho ehti jo tapahtua. Toinen selitys on, että Mæxmontan oli vain pelannut liike-elämässä liian isoin panoksin ja hävinnyt: hän oli saanut viinanmyynnistä valtavat rahat mutta sijoittanut ne kaikki tuloksetta viihdealalle. Hän kuoli 59-vuotiaana, kuukauden kuluttua konkurssistaan.
