Pohjoismaiset sisustustrendit ovat pitkään mukailleet hullujenhuone-estetiikkaa, jossa pyritään näännyttämään pirteys ihmisestä. Mitäänsanomattomat kalusteet voi heittää roskiin parin vuoden päästä. Ikävystyttävä ympäristö ajaa uusimaan sisustusta ennen kuin sen luonnollinen käyttöikä on ohi.
Uusvanhan rakentamisen koetaan vääristelevän historiaa, olevan lavastusta ja kitsiä, vaikka modernia arkkitehtuuria kopioidaan päättymättömiin. 1920-luvun tyyliä saa kopioida mutta 1910-luvun ei. Missä kulkee maaginen vuosi?
Ihminen pitää kuljeskelusta ja maisemien katselemista. Kun katse vaeltaa, se löytää tutkittavaa ja analysoitavaa. Modernissa talossa et jää katselemaan patolevyä tai syöksyputkea ja miettimään, että vau, tuon on joku tehnyt.
Edelläolevat luonnehdinnat ovat Jarkko Luotolan, Nicolas von Kraemersin ja Veeti Heikuran käsialaa. Ne löytyvät loppuvuonna ilmestyneestä teoksesta Kohti kauniimpaa kaupunkia – Viihtyisän rakennetun ympäristön ja kauniin arkkitehtuurin jäljillä. Sitä on ollut kokoamassa kaarinalainen sosiologi ja tutkija Marjo Uotila.
Modernikin on uusvanhaa
Marjo Uotila taustoittaa Kaarina-lehdelle, että Suomessa on ollut pitkään kysyntää modernia bulkkiarkkitehtuuria kritisoivalle ja uudenlaista rakentamisen ajattelua peräänkuuluttavalle kirjalle, mutta sellaista ei ole markkinoilla ollut.
– Halusimme nyt kiteyttää yksiin kansiin sen, mistä on keskusteltu eri foorumeilla.
Uotila itse on ollut suomalaisen kauniimman arkkitehtuurin asialla vuodesta 2015, ja Helsingin Sanomat on tituleerannut häntä arkkitehtuurikapinan kenraaliksi. Tuore, 13 kirjoittajan artikkelista koostuva kirja tuo arkkitehtien, historioitsijan ja lääkärin sanomana esiin, miksi laatikoiden sijaan kannattaisi havitella uusvanhoja rakennuksia.
Tosin uusvanha on terminä huono. Parempi käsite olisi uusklassismi, huomauttaa teoksessa Jarkko Luotola. Modernit rakennukset eivät ole pitkään aikaan edustaneet mitään uutta. Moderni tyyli esittäytyy historiattomana ja neutraalina, mutta sitä se ei ole.
Keskustan ei tarvitse olla laatikoita
Kohti kauniimpaa kaupunkia -kirja on kiinnostava ja ravisteleva, ja se perustelee asiansa huolella ja useista eri näkökulmista. Teos ei myöskään vähättele modernien merkkirakennusten ansioita.
Toisaalta kirjan ajatusten soveltaminen voi tuntua vieraalta Kaarinassa, jolla ei ole esimerkiksi historiallista keskustaa. Kaarinan ydinkeskustaan on vaikea kuvitella muuta kuin laatikoita.
– Itse asiassa Kaarinassa on juuri oivallettu, että uuden rakentamisen ei tarvitse olla sellaista kuin se on ollut viimeiset sata vuotta, korjaa Marjo Uotila, joka toimii Kaarinan kaupunkikehityslautakunnan puheenjohtajana kokoomuksen riveissä.
– Esimerkiksi Länsi-Rauhalinnaan suunnitellaan perinteistä arkkitehtuurikieltä hyödyntävää korttelia, ja se on herättänyt koko Suomessa positiivista huomiota. Vuosikymmeniä olemme tottuneet siihen, että uusi rakentaminen on sellaista kuin on, emmekä ole ajatelleet, että jokin muu voisi olla mahdollista. Kaarinassa tästä ollaan pääsemässä irti.
Uotila ehdottaa, että Kaarinassa otettaisiin käyttöön sama menetelmä, jota ulkomailla jo hyödynnetään: kuntalaisilta kysytään, mitkä alueet ja rakennukset paikkakunnalla ovat viihtyisimpiä ja kauneimpia, ja uusille asuinalueille otetaan niistä mallia. Tuloksia voi hyödyntää yhtä hyvin Lemunniemellä kuin ydinkeskustassa.
– Meidän ei pitäisi jämähtää lähiömoodiin ja kopioida sitä sabluunaa vuosikymmeniä.
Lähiömoodia ei voi perustella edes hinnalla, kuten Sampo Vallius tuo kirjassa esiin.
Entä kermakakkutalot?
Kohti kauniimpaa kaupunkia -kirjan ongelmana on, että se tavoittelee tietyntyyppistä kaunista ympäristöä niin painokkaasti ja toistaen, että vastareaktiokin herää. Ovatko koristeelliset rakennukset aina ihmisiä miellyttäviä? Kun silmä osuu pröystäilevien kermakakkurakennusten perään taiten tehtyyn moderniin rakennukseen, ainakin tämän jutun kirjoittaja hengähtää jo helpotuksesta.
Marjo Uotila vastaa, että kauniimpi rakentaminen ei tarkoita barokkipalatsien havittelua.
– Ne keinot, millä rakennuksesta saa levollisuutta herättävän ja miellyttävän, ovat varsin yksinkertaisia.
Tästä kirjoittaa teoksessa esimerkiksi Mika Varpio. Ihminen pitää lajityypillisesti muodoista, joita esiintyy luonnossa: pyöreistä, kaarevista, rytmisistä, kerrannaisista, symmetrisistä, fraktaaleista. Niiden keskellä ihminen kokee olevansa turvassa ja rauhassa. Sen sijaan meitä stressaavat suorakulmaiset, monotoniset, tasaiset, levymäiset ja terävät muodot. Ne ovat edustaneet ihmislajille uhkaavia tilanteita, kuten sitä, että näymme saalistajille tai ympäristö on vaarallinen.
Rauhalinnan jugendkerrostalot näyttävät mallia uudenlaisesta rakentamisesta
Uudenlaista, perinteisiin nojaavaa arkkitehtuuria on tulossa Kaarinassa Rauhalinnaan – Saaristotien ja Voivalantien kulmaukseen – mikäli suunnitelma saa myötätuulta nähtävilläolokierroksillaan. Kaarinan kaupunkikehityslautakunnan loppuvuonna tekemä ratkaisu herätti huomiota ympäri Suomen.
Kaavoitettavalla alueella on tällä hetkellä peltoja, ja sinne suunnitellaan kerros- ja rivitaloja. Lisäksi on tulossa liike- ja toimistotilaa.
Uusilla rakennuksilla tavoitellaan perinteistä kartanoarkkitehtuuria. Kaavan asiakirjoissa tyyliä luonnehditaan hillityksi ja klassiseksi. Rakennukset on sijoiteltava alueella symmetrisesti, ja niiden tulee olla yksityiskohdiltaan doorilaisia.
”Käytetty tyyli ei saa olla ironista eikä postmodernia. Mitään vuoden 1920 jälkeisestä arkkitehtuurista inspiroitunutta rakennuksen ulkonäköön vaikuttavaa ratkaisua ei sallita”, lukee määräysehdotuksissa.
Kieltolistalla ovat esimerkiksi elementtisaumat ja se, että ikkuna-aukot olisivat muualla kuin erkkereissä kahta metriä lähempänä rakennuksen ulkokulmia. Määräysehdotuksista löytyy yksityiskohtaisia sääntöjä, kuten se, mikä saa olla ikkuna-aukkojen korkeus–leveys-suhde. Havainnekuvissa rivitalojen pysäköintialue on tehty kaarevaksi ja se on katkottu istutuksin, jotta ei synny vaikutelmaa yhtenäisestä pysäköintialueesta.
