Minä tunnen suomalaisena syyllisyyttä siitä, että korona ja sodan miinusmerkkiset vaikutukset eivät hillitse Suomen mahtailua avunannossa ulkomaille. Aina pitää olla ensimmäisenä ja euroissa ylimitoittaen. Tosin Suomi on Baltian maiden rikkain valtio, vaikka onkin Pohjoismaiden köyhin. Kyllä jotain suhteellista apua voi antaa, mutta ei euroilla kilpaillen, varsinkin, kun äitiyspakettia pitää karsia kustannuksia syyttäen.
Ajattelematonta toimintaa se oli minunkin tapaukseni. Tosin ei korona minua kaatanut. Tehdessäni lenkkipolulla impelmannin, kahdella kierteellä, lento oli lintumaisen keveää mutta alastulo kanamainen, nokka edellä.
Aioin ottaa yhteyttä omaisiin, mutta samassa alkoi kuulua rastaan laulua. Tiesin, että se on tyypillistä ns. lentävässä koronassa, joka oli minut saavuttanut. Otsassa oleva haava oli tietenkin amerikkalainen lentävä mikrofoni. Sieltä alkoikin heti kuulumaan puhetta. Tuntui kuin ensimmäinen auttaja olisi tullut paikalle, kysyen pankkini tunnuslukua. Onneksi samalla alkoi kuulua voimistuvaa, taivaallista soittoa. Ambulanssi oli tulossa.
Olin yksin, mutta turvassa. Saman tunteen olen viimeksi kokenut Piikkiön liikenneympyrässä.
Ambulanssin ääni häipyi jonnekin. Kun ei irtonaisia jäseniäkään näkynyt maastossa, lähdin jatkamaan matkaa. Tyypillisenä suomalaisena paneuduin tietenkin heti syyllisen etsintään. Se ei voinut olla mikään muu kuin se kuuluisa Ympäristö Tekijä. Se ei halunnut merenkulkijaa joukkoonsa.
Ostinkin seuraavalla viikolla juoksumaton. Sen nimi on Bukefalos. Pienistä muistivirheistäni huolimatta väitän, että Matti ja Teppo valehtelevat enemmän, kun laulavat: ”Mä joka ainoa aamu seitsemäksi meen”.
Kaarinassa yli 20 vuotta asuneena olen ihastuneena huomannut, että yksi elämän tärkein asia on Hyvä SIJAINTI. Kaiken muun voi muuttaa. Niin taisi sanoa asuntokauppiaskin.
Saat olla kaikesta yllä olevasta eri mieltäkin.
Kalevi Pirttijärvi