Juhani Brander, millaisia normeja miehisyyteen sinusta liittyy?
– Miehisyyteen on kalpean nuorukaishahmoni elinaikana liitetty tunnekylmyyden, kovuuden, haavoittuvuuden peittämisen, väkivallan ihailun, vittuilun, yksinpärjäämisen, naisten esineellistämisen normeja. Koulussa pärjäämisestä on haukuttu nörtiksi tai hikipingoksi. Alisuorittaminen on ollut hyväksi.
Ensi viikolla vietetään Uutisten viikkoa, jolloin koulussa luetaan lehtiä. Poikien lukemattomuudesta
nykyisin paljon puhutaan. Mitä ajattelet siitä?– Olen menettänyt uskoni siihen, että pojat laajamittaisesti lukisivat koskaan. Juurihan Yle uutisoi lukemisesta pitävästä yläasteikäisestä pojasta, jonka kaverit ihmettelivät kuorossa, miksi tämä lukee myös vapaa-aikanaan, kun ei ole pakko. Vastaavaa olen kuullut paljon. Todella latistavaa. Varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen herättää ihmetystä pojissa.
Kotoa kaikki lähtee, vanhempien malleista. Onko enää sivistyskoteja, joissa lukeminen on itseisarvo? Entä kirjahyllyjä? Syytän myös pelikulttuuria paljosta.
Löytyykö nuorille sukupolville uusia miehen malleja?
– Hegemoninen maskuliinisuus muuttuu ajan mukana. Jotkin seikat asuvat silti syvässä.
Luin juuri 23-vuotiaan kaarinalaisen rap-artisti Jambon haastattelun. Jambo sanoi, että ”nuoret äijäporukat eivät ole kovin henkisiä, ja niissä on paljon kiusaamista ja vittuilua”. Jambon herkkyys ja henkisyys on ollut myös ”uhka” maskuliiniselle hegemonialle. Eipä se siis paljon ole muuttunut, vaikka uskon, että erilaisia maskuliinisuuden malleja on yhä enemmän tarjolla.
Kirjoitat kirjassasi myös siitä, miten isyys nähdään. Kerro vähän siitä.
– Minua ärsyttää suunnattomasti se pellen rooli, mikä isiin liitetään esimerkiksi päivittäisissä televisiomainoksissa. Koko muu perhe nauraa tomppelimaiselle isälle. Se on isyyden ja mieheyden aliarvostamista ja vahingollista poikien minäkuvalle.
Olen kuullut, että jo neuvolassa isät ohitetaan niin, että puhutaan vain äideille. Tämä jatkuu sitten eri institutionaalisissa kerroksissa, kuten sosiaaliviranomaisten syynissä. Kai se jostain kertoo, että lähivanhemmuuskin pamahtaa suurimmaksi osaksi naisille. Isä on toissijainen vanhempi.
Niin kuin eräs kasvatusalan ammattilainen minulle sanoi, kun on tätä vuosikymmeniä nähnyt ongelmanuorten kanssa: isän rooli on yhtä tärkeä kuin äidin, monin paikoin jopa tärkeämpi. Emeritusprofessori Jouko Huttunen puolestaan totesi: syrjäytyneiden nuorien määrä olisi vähintään puolta pienempi, mikäli heillä olisi ollut isän hoivaa ja läsnäoloa elämässään. Se on aika iso määrä, kymmeniätuhansia.
Millaisena koit lapsuutesi Piikkiön?
– Asuin Piikkiössä 1980-luvun alkuvuosista noin vuosituhannen vaihteeseen saakka. Tuolloin se oli melkoinen junttila. En voi sanoa liian hyvin viihtyneeni.
Muistan hyvin 1990-lukua varjostaneen laman, huonon pukeutumisen ja maalaiskunnan sisäsiittoisen meiningin. Varhain opin, että pojan on syytä pärjätä liikunnassa, vittuilussa ja tappelemisessa. Ei saanut näyttää tunteita, eikä varsinkaan itkeä. Lukemisharrastus vertautui ruttoon. Kovan jätkän maineen sai päihteitä käyttämällä ja fritsuja hankkimalla.
Miksi halusit kirjoittaa kirjan juuri
mieheydestä ja maskuliinisuudesta?– Silloinen avovaimoni ehdotti kirjan tekemistä. Hän sanoi, että julkisesta keskustelusta tällainen ääni puuttuu: että valkoinen heteromies kirjoittaa siitä vahingollisesta koodista, jonka on ainakin osittain omaksunut.
Miehethän dominoivat yhteiskunnan kaikkia negatiivisia mittareita aina päihdeongelmista syrjäytyneisyyteen, itsemurhista väkivaltaan. Koulukin menee pojilla penkin alle. Nykyään korkeakouluissa ja yliopistoissa on naisenemmistö. Siinä ei ole mitään väärää, päinvastoin, mutta toivoisi, että pojatkin ryhdistäytyisivät.
Miesten ongelmista ei ole juuri puhuttu. Reaalinen tuki mieheksi kasvamiseksi puuttuu. Samoin samastumisobjektit ovat kovin kapeita. Nyt olisi korkea aika reagoida, sillä nuoret miehet voivat todella huonosti.
Millaista muutosta toivoisit Suomessa tapahtuvan?
– Tärkeintä on se, ettei poikia kasvateta uusavuttomiksi. Toivon myös, että pojat ja nuoret miehet integroituisivat yhteiskuntaan täysvaltaisina toimijoina ja aikuistuisivat nopeammin – lukisivat pelaamisen ohella edes vähän kirjoja ja loisivat positiivisia, älykkään ja koulutettujen miehen malleja ainaisten lätkäsankareiden ja vastaavien tilalle.
Koskaan en ole kuullut kenenkään pojan haaveilevan siitä, että olisi nuorin väitellyt filosofian tohtori, mutta lukemattomat kerrat siitä, millaista olisi olla NHL-miljonääri.
Teksti Jaana Pakarinen
