Kaarina – tai yhteiskuntamme ylipäätään – ei ollut mikään lintukoto kasvavalle nuorelle. Ei ole vieläkään. Iida Rauma kirjoittaa aiheesta riipaisevan hienosti romaanissaan Hävitys.
Minäkin näin, koin ja olin osaltani mahdollistamassa kouluväkivaltaa. Opettajat kuristivat oppilaitaan. Lapset aikuistuivat liian varhain. Ikätoverit piikittivät suonensisäisiä huumeita. Minullekin olisi voinut käydä huonosti, mutta löysin kodin, yhteisön, joka on pelastanut monet.
Edesmennyt Lasse Saaristo teki Kaarinalle palveluksen perustaessaan kaupunkiin nuorisoteatterin vuonna 1991. Tuosta saakka KaNuTe on valmistanut yhteiskunnallisesti merkittäviä esityksiä, saanut palkintoja ja kunniamainintoja ja Kaarina-mitalin.
Meriittejä tärkeämpää oli ja on KaNuTen henki. Teatterilla sai olla oma itsensä. Jotkut meistä tulivat vaikeista oloista – ja löysivät hetkeksi elämäänsä jotain kaunista. Yhdessä valmistimme esityksiä, jotka keräsivät huomiota kautta maan. Teimme taidetta sydämellä.
KaNuTen ohjelmistoideat kumpuavat yhä jäsenistön sisältä; Meillä on asiaa, kuunnelkaa! Kun nuori saa kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta, joukkoon kuulumisesta, on helpompaa nousta siivilleen aikuisena. Minäkin nousin. Hyppäsin bussiin ja aloitin opinnot Teatterikorkeakoulussa.
Olen sittemmin työskennellyt useissa ammattiteattereissa, mutta en ole mistään löytänyt sitä paloa, mikä KaNuTella roihusi. Kertoessani mistä tulen, kuulen usein sanottavan: Ai se nuorisoteatteri, onko teidän kaikkien päälle ripoteltu jotain kaarinalaista tähtipölyä.
Toivon, että kaarinalaiset ymmärtävät nuorisoteatterinsa arvon. Kaupungilla on jotain, mistä olla ylpeä – vanha hökkeli pikavuoropysäkin takana, Kaarina-Teatterin varjossa. Taide voi muuttaa maailmaa, pelastaa ihmisen.
Karoliina Niskanen
Kaarinalaislähtöinen teatteritaiteen maisteri ja kirjailija