Pienellä kokoonpanolla pelatut kaksi ottelua olivat olleet raskaat, kun meillä oli vain yksi vaihtopelaaja. Jalanpohjat olivat monella tytöllä tulessa. Siksi olinkin toimittanut tytöille pukuhuoneeseen puolitoista muovikassillista lunta jalkojen viilennykseen.
Neiti M ja neiti V olivat matkustajinani hampurilaisaterian ja herkkuostosten jälkeen, ja alkumatka meni niiden ja kännykän kimpussa.
Piristääkseni itseäni pimeydessä ja tutustuakseni minulle kahteen uuteen tuttavuuteen päätin aloittaa keskustelun. Aloin kysellä.
Seuraavat puolitoista tuntia keskustelimme koulusta, kielten opiskelusta, sisaruussuhteista, tulevaisuuden ammateista ja niiden vaatimuksista. Puhuimme armeijasta, Ukrainasta, lukemisharrastuksesta, kiipeilystä, matkailusta, asuinpaikasta hieman syrjemmässä, kitaransoitosta ja unen määrästä.
Yllättävää oli se hieno persoona, joka harjoituksissa ja peleissä ei pääse esille. Asioita oli mietitty ja niistä pystyttiin juttelemaan tasolla, joka kaikille antoi jotain. Sanavarastosta ja ilmaisun rikkaudesta päätellen kirjoja oli luettu, minkä seikan myös keskustelut aiheesta vahvistivat.
Ymmärsin olla tarjoamatta kattavaa elämänkokemustani ja neuvojani ja otin kuuntelijan roolin. Onnistuin pitämään oman egoni kulisseissa ja keskityin vaan kuuntelemaan ja esittämään tarkentavia kysymyksiä. Sain hienon oikeuden nähdä pintaa syvemmälle ja kuunnella, ja nautin kovasti kiireettömästä pohdinnasta ja siitä, miten me kaikki kolme siihen uppouduimme.
Taas kerran yllätyin siitä, miten paljon vivahteikkaampi persoona on verrattuna siihen kuvaan, joka minulle muodostuu ihmisestä ryhmän jäsenenä harjoituksissa.
Hiljaa mielessäni uskon myös, että tytöille oli mukava kiireettömästi tulla kuulluksi. Voi olla, että arjessa ja perhedynamiikan takia nämä keskustelut silti ovat harvinaisempia – mutta kaikille tärkeitä. Ei vähiten aikuiselle.
Pekka Tenhonen