Vaalikevään paras ohjelma on Nelosen Luokan edessä -sarja. Siinä lapset tenttaavat Sanna Marinia ja kumppaneita koululuokan edessä.
Lapsiperheille suunnattu viihteellinen ohjelma onnistuu avaamaan puoluejohtajien persoonaa ja arvomaailmaa paremmin kuin perinteiset vaalitentit, joissa ehdokkaat jankkaavat ja huutavat toistensa päälle.
Esimerkiksi Petteri Orpon piti asetella laivan kansille tärkeysjärjestykseen erilaisia rahanreikiä, kuten vanhusten hoito, varhaiskasvattajien palkat, kulttuuri ja maahanmuuttajien kotouttaminen niin, että osa asioista jäi veden alle. Maria Ohisalo joutui lajittelemaan kilpakumppaninsa luonteenpiirteiden mukaan. Kuka puoluejohtajista on äkäpussi, kuka lintsari tai hikari?
Ohjelmasta tekee mielenkiintoisen se, että poliitikot joutuvat vastaamaan arvovalintojaan koskeviin kysymyksiin niin, että lapsikin ymmärtää. Tällaista selkopuhetta toivoisi myös muilta vaaliohjelmilta.
Vaalitentit ja -paneelit on tehty politiikkaa seuraavilla ihmisille, mutta yhä pienempi osa suomalaisista seuraa politiikkaa. Ehdokkaat tuovat esille asiantuntemustaan käyttämällä kieltä, jota on vaikea ymmärtää. Tämä etäännyttää tavalliset kansalaiset päätöksenteosta.
Ääriliikkeet ovat nostaneet suosiotaan puhumalla monimutkaisista ongelmista kansantajuisesti. Helppotajuinen lähestymistapa puhuttelee äänestäjiä, mutta ikävä kyllä antaa myös usein väärän viestin, että asioihin olisi olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.
Perinteisten puolueiden haasteena on löytää se kieli, jolla he pystyisivät puhuttelemaan tavallisia ihmisiä syyllistymättä kuitenkaan mustavalkoajatteluun ja vihan lietsomiseen.
Toimittajakoulussa opetettiin aikanaan kirjoittamaan juttu niin, että Pihtiputaan mummokin ymmärtää sen. Samaa ohjenuoraa suosittelen kaikille eduskuntavaaliehdokkaille.