Tiivistetysti voi kai sanoa, että nykyinen asuntomme käy ahtaaksi. Puolet vaatteista ja tavaroista ovat yhä vanhempieni luona, vaikka muutimme yhteen lähes vuosi sitten.
Kerran vaatteita etsiessäni satuin katsomaan ulos auki jääneistä kaihtimista, kun lenkkeilevä nainen pysähtyi ikkunan kohdalle. Katseemme kohtasivat, ja olo oli kuin kalalla akvaariossa. Tilanne päättyi molempien osalta kiusalliseen hymyyn. Sen jälkeen unelmoin vaatteista makuuhuoneen kaapeissa, jotta ei tarvitsisi näkyä vaatteettomana muille. Ehkäpä tämä oli merkki hankkia vihdoin uusi asunto.
Etsintöjen alkumetreillä odotuksia muodostui paljon. Koko elämäni rauhallisilla alueilla asuneena halusin muuttaa uudelleen samanlaiselle. Sopivaa asuntoa ei kuitenkaan ilmestynyt vuokrattavaksi. Eräältä vuokra-asuntojen välittäjältä saimme vastauksen, että suuremmat perheet menevät edellemme. Onhan tämä ymmärrettävää, mutta pettynyt olo siitä jäi silti.
Monen kuukauden jälkeen alkoi näyttää siltä, että oli joko pakko muuttaa kriteereitä asuinalueelle tai tyytyä vain hiukan isompaan asuntoon. Löysemmillä kriteereillä löysimme helposti täydellisen asunnon, omasta mielestäni hieman levottomalta alueelta. Kävimme katsomassa sitä pari viikkoa sitten ja ihastuimme siihen heti.
Huolenaiheeni paljastuivat liiallisiksi. Usean saman kerrostalon asukkaan kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen kävi ilmi, että alueella on rauhallista. Keskusteluissa paljastui toisaalta se, että asuinalueen toisella laidalla sijaitsevia pahamaineisia katuja on hyvä välttää. Tämä oli huojentavaa kuulla, koska niihin ei tulisi muutenkaan mentyä!
Päätimme ottaa asunnon vastaan, ja pääsemme muuttamaan sinne toukokuussa. Tiedän jo nyt, että tulemme olemaan asuntoon tyytyväisiä. Uuden asunnon makuuhuoneesta löytyy paljon kaappeja, joten kukaan ei näe, jos verhot sattuvat jäämään auki olohuoneesta!
Ada Potinkara