Muamo on karjalan kielen äitiä tarkoittava sana. Harvoin teoksen nimi kiteyttää yhdellä sanalla näin hyvin teoksen sisällön. Karoliina Niskasen tässä kuussa julkaistu toinen romaani kertoo siis paitsi äideistä myös karjalaisuudesta.
Romaani sijoittuu sadan vuoden takaiseen Laatokan Karjalaan, jossa seurataan juuri äidiksi tulleen karjalaisen naisen elämää ennen toista maailmansotaa sekä sen aikana. Vuoroin seurataan toisen tuoreen äidin elämää Pohjanmaalla samaan aikaan. Myöhemmin näiden äitien tiet risteävät.
Teos kuvaa syvällisesti äitiyttä, äidinrakkautta, rakkaudettomuutta, luopumista sekä naiseuden ja äitiyden kipuilua ja fyysisyyttäkin.
Kaarinalaistaustainen Karoliina Niskanen on myös Kaarina-lehden kolumnisti. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta ja on tunnettu äänikirjojen lukija. Hänen esikoisromaaninsa Tilhi ilmestyi vuonna 2020.
Mariasta Kalevalaan
Niskasen teoksen kieli on kaunista ja runollista – vaikka kuvattava asia olisi raadollinenkin, kuten synnytys. Teoksessa punotaan sukupolvien ketjuja, jossa esimuamot kulkevat aina rinnalla niin unissa kuin näyissäkin ja ohjeistavat jälkipolviaan.
”Miniä on elänyt ezimuamojensa sisällä, kasvanut muamonsa kohdussa, ja siellä hänen lapsensakin on kulkenut, heidän kanssaan, pisarana tyttösten meressä, ja nyt se on tässä, räpiköinyt pintaan ja löytänyt kuivalle maalle. Se haukkoo happea ja valo lävistää sen ihon.”
Myös myyttien ja tarinoiden äidit Raamatun Mariasta Kalevalan naisiin kulkevat sukupolvien ketjussa ja välillä sekoittuvatkin:
”Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen – – Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho.”
Niskasen teksti on toisaalta myyttisen runollista, toisaalta konkreettisen fyysistä. Se tuo tekstin lähelle niin tunne- kuin kouriintuntuvallakin tasolla. Kalevalan myytit, itkuvirret, loitsut ja muinaiset tarinat luovat teokseen vahvaa mystistä tunnelmaa. Kielienkäyttö tuo pommien jytinän, synnytyshuudot ja rivissä ripuloivat naisetkin käsinkosketeltavan lähelle.
Karjalan kielen elvytystä
Niskasen romaanissa karjalaisuus ja erityisesti ortodoksikarjalaisuus on keskiössä. Henkilöhahmot puhuvat paikoin karjalaa (”Pehmeidä sulgatyynyzie pehmeillä i käzillä suojualou, sugija kandajani näillä aijoilla.”). Karjalaisten asemaa sotien jälkeisessä Suomessa tuodaan esille. Moni vaihtaa nimensä: Ruužusta tulee Ruusu, Varbasta Varpu ja karjalankielisiä kielletään pagizemasta sekä laulamasta itkuvirsiä: ”Älä opeta lapselle itänaapurin metkuja tai joudutte kadulle molemmat.”
Kirja tuo esille unohdettuakin karjalaisuutta tavalla, jota on hyvin vähän nykykirjallisuudessa käsitelty. Evakkotarinoissa on perinteisesti korostettu karjalaisia suomalaisina. Hyvin vähälle on jäänyt ajatus siitä, että karjalaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Moni ei tätä tiedä, ja karjalan kieli saatetaan sekoittaa suomen karjalanmurteisiin.
Kielen puhujia on Venäjällä lähes 100 000, Suomessa arviolta muutama tuhat. Pääasiassa puhujat ovat olleet ortodoksikarjalaisia. Suomessa karjalan kieli tunnustettiin omaksi kielekseen vuonna 2009. Nykyisin sitä yritetään elvyttää, ja kiinnostus karjalan kieleen ja kulttuuriin on kasvussa erityisesti nuorten keskuudessa. Tästä kertoo esimerkiksi muutama vuosi sitten perustettu Karjalazet Nuoret Suomes -yhdistys – ja osaltaan myös Niskasen teos. Kirjan loppusanoissa Niskanen toteaakin:
”Raskaasta historiasta huolimatta karjalainen kulttuuri elää yhä vahvana, ja nuorissa on tulevaisuus. Karjalan kieli on hätätilassa ja tarvitsee pikaista elvytystä.”
Niskasen teos muistuttaa, ettei Suomi, suomalaiset ja suomen kieli ole koskaan ollut yhtenäinen. Suomi on aina elänyt sekä Venäjän että Ruotsin välissä. Täällä on pitkään asunut useita kansoja ja puhuttu niin suomea, karjalaa kuin ruotsia. Silti ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla – ja äidit ovat äitejä:
”Kerro, että olemme karjalaisia ja että elämme yhä, että äidit elävät aina.”
