Ystävystyin karjalaisen itkijän, Pirkko Fihlmanin kanssa. Pirkko lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin jatkosodan aikana. Äidin ja tyttären välit menivät rikki, ja yhteys löytyi uudestaan vasta eläkeiällä. Itkuvirsien avulla Pirkko oppi antamaan anteeksi. Hän näki äitinsä hauraana ja harmaana ja alkoi ymmärtää tämän kokemaa tuskaa.
Pirkko kutsui minut kotiinsa ja kertoi äidistään ja heidän vaikeasta suhteestaan. Hän muisti evakkomatkansa kirkkaasti ja itki minulle Sotalapsen itkun. Hän vei minut mökilleen itärajalle, ja me kävelimme maatuneen karjalaiskylän raunioilla. Totesimme, että mikään ei koskaan katoa.
”Kun äiti sitten kuoli, minä menin Marian sairaalaan. Hän makasi siellä. Pyysin, että laittakaa hänet johonkin paikkaan, missä voin olla hänen kanssaan kahdestaan. Ja niin kuin näet kuvasta, äiti kuuntelee”, Pirkko sanoi ja näytti minulle valokuvan, jossa hänen äitinsä makaa hänen vierellään, pää valkoiseen harsoon kiedottuna. Äiti hymyilee. En ole koskaan nähnyt niin kaunista kuvaa.
Näin äitienpäivän lähestyessä, valkovuokkojen työntyessä nurmen alta esiin, haluan ajatella Pirkkoa ja hänen muamoaan. Haluan ajatella esiäitejäni, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pärjäämään yksin. Lasteni isomummoa, joka pakeni Karjalasta Suomeen ja jota heiteltiin kananmunilla ja ryssiteltiin ja joka oli vähällä kuolla evakkojunan pommituksiin.
Haluan ajatella elämän haurasta jatkumoa.
Me olemme kaikki jonkun synnyttämiä. Vaikka suhde biologiseen äitiin olisi kipeä, juuret ovat ja pysyvät. Kivun voi oppia hyväksymään, ja itsensä voi nähdä osana suurempaa ketjua. Tulevilla polvilla on mahdollisuus tiedostaa ja käsitellä vanhoja traumoja. Tämän ajatuksen läpi kirjoitin myös Muamon.
Kunnia muamoille, kunnia kaikille tunteille! Äidit eivät ole vahvoja eivätkä heikkoja. Äidit vain ovat.
Karoliina Niskanen
Kaarinalaislähtöinen teatteritaiteen maisteri ja kirjailija