Jotta kotona olevat vanhukset ja muut kotihoidon piirissä olevat asiakkaat saataisiin edes jotenkuten hoidettua, on jouduttu harkitsemaan, että osa heistä vietäisiin pesulle vain kahden viikon välein. Anteeksi mitä? Ainakin minä alan lemuta ja kutista parin päivän suihkutauon jälkeen.
Kahdesti kuussa peseytyminen oli asiallinen pesurytmi silloin, kun antibioottikuurin sijaan käytettiin tervaa ja kipulääkkeenä toimi puukalikan pureminen, mutta modernissa hyvinvointivaltiossa tällaisiin ratkaisuihin ei pitäisi joutua.
Tietenkään rajuja säästöehdotuksia ei esitettäisi, ellei hätä olisi suuri. Kotihoitajia ei ole tarpeeksi. Tilannetta ei pystytä ratkomaan edes rahalla, sillä työntekijöitä ei saada – eikä ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tämän saman lauseen. Viimeksi taisin pistää sen lehteen, kun Kaarina-lehti uutisoi Kaarinan terveyskeskuksen laboratorion ongelmista.
Koko yhteiskunta ja varsinkin sosiaali- ja terveyssektori on ollut jatkuvassa epätahdissa koronapandemiasta asti, ja sote-uudistus pisti asiat lisää solmuun. Arveluttaviin pop up -ratkaisuihin joudutaan siellä ja täällä, kun ennakointi on mennyt pieleen. Mitä on vuorossa seuraavaksi? Onko kyse edelleenkin vain murrosajasta ja poikkeusajan jälkimainingista, joka rauhoittuu ennen pitkää itsestään, vai tuliko yhteiskunnallisesta sekasotkusta pysyvä olintila Suomeen?
Vanhusten on yhä vaikeampi päästä palveluasuntoihin, ja on vuosia tiedetty, että kotihoidon määrä kasvaa samalla merkittävästi. Omaiset ja yhdistykset voivat nyt sännätä hätäavuksi, mutta se tie ei pitkällä aikavälillä kestä. Sekä kotihoitajat että heidän asiakkaansa ansaitsevat parempaa.
Maria Kesti
