Kierrokseni alkoi Littoistenjärven uimarannalta. Olen kuullut siitä niin paljon hyvää lähialueen asukkailta, että pakkohan oli käydä omin silmin todistamassa, onko paikka todella niin uniikki.
Saapuessani paikalle törmäsin ensimmäisenä ihmeelliseen tiilihökötykseen. Mietin, että onko tässä nyt ensimmäinen paikallinen nähtävyys. Kiertelin ja ihmettelin seinässä roikkuvia johtoja ja ovea, joka oli naulattu kiinni. Päättelin rakennuksen liittyvän jotenkin sähköön, joten en uskaltanut koskea siihen.
Uimaranta oli valtava. En ollut hetkeen nähnyt niin isoa rantaa. Pyöriä pitkin poikin ja iloinen koululaisryhmä uimassa järvessä.
Kiertelin rantaa ja siellä olevia mystisistiä asioita. Eteeni tuli pyöreä betonimöykky. Ajattelin, että kaarinalaiset ilmeisesti arvostavat erikoista arkkitehtuuria. Päättelin terävällä mielelläni sen olevan jonkin sortin kaivo. Mitä se tekee keskellä uimarantaa? Ja nostetaanko sieltä oikeasti vielä vettä?
”Kaarinasta ei puutu mitään”
Törmään Laitilasta Kaarinaan muuttaneeseen Alli Aarnioon , joka on saapunut pienen 8-kuukautisen Reino -poikansa kanssa viettämään rannalle päivää.
– Täällä on maisemat parasta. Tulimme ensimmäistä kertaa tänä kesänä nauttimaan tänne auringosta. Yleensä käyn kävelemässä Littoistenjärven ympäri, se on kiva lenkkireitti, Aarnio kertoo.
Hän kertoo Kaarinan olevan sopivan kokoinen paikka asua, jossa on hyvin palveluita saatavilla.
– Täällä on kaikki lähellä, ei tarvitse pitkää matkaa lähteä minnekään. Kivoja paikkoja myös lapsille, jossa viettää aikaa. En kaipaa juuri nyt mitään muuta tänne, Aarnio toteaa.
Jatkan rannalla kiertelyä ja törmään koirapuistoon. Ilahdun, että aitauksessa on huomioitu isommat ja pienet koirat. Molemmille on omat puolensa. Tänne toisin mielelläni omankin koirani, jos sellaisen omistaisin.
Kokonaisuutena Littoisten uimaranta oli viihtyisä, kivan kokoinen ja täynnä iloisia ihmisiä. Haluan myöhemmin kesällä tulla polskimaan järveen ja uittamaan varpaani hiekkaan.
Paikallista ruokaa ja tuttu murre
Hyppään autonrattiin takaisin ja onnistun saamaan varashälyttimen soimaan. Soitan paniikkipuhelun auton omistajalle ja kävi ilmi, että olin avannut oven avaimella, kun olisi kannattanut painaa avaimessa olevaa nappia. Onneksi parkkipaikalla ei juurikaan ollut ihmisiä, niin en herättänyt suurta huomiota.
Nälän yllättäessä lähdin selvittelemään, mihin kannattaisi paikallisena mennä syömään. Silmiini osui Ravintola Focca, joka oli saanut Googlen mukaan parhaimmat arvostelut. Ihmiset olivat netissä kehuneet sen ruokalistaa, ja ravintola oli myös mainostanut sieltä saavan herkullista paikallista ruokaa. Päätin suunnata siis sinne lounastamaan.
Sisälle saapuessani huomasin siellä olevan paljon ihmisiä, joten se on selvästi suosittu paikka. Työmiehiä, eläkeläisiä, lapsia sekä nuoria. Ei ollut ainakaan ulkopuolinen olo. Lounaslistalla oli tällä kertaa pyttipannua, päivän kalaa ja perunamuussia. Ruoka oli herkullista, ja siellä sai vatsan täyteen. Iloinen ja ystävällinen henkilökunta palveli nälkäisiä asiakkaita. Paikka oli muutenkin todella viihtyisä.
Yksi asia kiinnitti huomioni. Alennusta saivat vain eläkeläiset ja lapset. Missä opiskelijoiden alennus? Paikalle voisi saapua entistä enemmän opiskelijoita lounastamaan. Kyllähän Kaarinan keskustassa kulkee nuoriakin.
’’Mistä sie oikein olet kotoisin’’, kuuluu kysymys. Imatraltahan mie, tokaisin takaisin. Murteesta jää heti kiinni. Korviini kuitenkin särähti sama murre.
’’Mistäs sie sitten olet”, kysyin tarjoilijalta. Kävi ilmi, että hän oli Haminasta eli samoilta suunnilta. Oli kotoisa olo, kun kuuli omaa murretta. Ihmiset löytävät ympäri Suomen Kaarinaan.
Valaan luokse metsän halki
Seuraavaksi sain vinkin Piispanristillä olevasta valaasta. Tämä täytyy tutkia. Lähdin ajeleman ja jätin auton Prisman parkkiin, koska ajattelin siitä olevan lyhyt matka. Löysin metsäreitin, ja ajattelin lähteä tarpomaan sitä pitkin. Näin seinän koko ajan edessäpäin ja huomasin oikoreitin. Lopulta olin isolla tehdasalueen pihalla, aidatulla alueella, josta ei ollut toivoakaan valasseinän luokse. Palaan samaa reittiä pitkin lähtöruutuun.
Starttaan auton ja lähden ajelemaan kohti valasseinää. Siellä olikin iso parkkipaikka aivan vieressä. Kappas, kun en tajunnut. Upea maalaus, ja selvitin, mikä rakennus on kyseessä. Ilmeisesti paikallinen kiipeilykeskus K2.
Olin kuvitellut näkeväni valaspatsaan, mutta tämä oli kyllä oletustani hienompi. Se näkyi kauas ja huusi nimeäni sen luokse. Kannatti käydä vilkaisemassa.
Myöhemmin Kaarina-lehden vakitoimittajat valistavat minulle, että kiipeilykeskus on vain yksi Hartwallin entisessä panimossa olevista yrityksistä. Valas on kuvataiteilija Mauri Kososen käsialaa.
Mystisiä patsaita ja
luonnonihmeitäSeuraavaksi suuntaan päivän viimeiseen kohteeseen, Kuusiston Linnanraunioille. Sain vinkin meidän lukijaltamme Laura Grönbergiltä Instagramin kautta.
– Se on upea paikka näin keväisin ja huokuu historiaa. Minun Floridan-tuttavani pitävät paikasta myös kovasti, jopa lapset, Grönberg kertoo.
Päätin siis uteliaana lähteä tutkimaan, mitä paikalta löytyy. Sinne oli pitkä maantie, joka kiemurteli ja vaan jatkui ja jatkui. Kuvittelin paikan olevan lähempänä. Kivaa maaseutumaisemaa pitkin oli kuitenkin mukavaa ajella. Jätin auton hieman kauemmaksi, kun ajattelin, ettei lähemmäksi saa mennä. Näin opastuksen parkkipaikkaan.
Lähdin taapertamaan luontopolkua pitkin. Matkalla törmään upeaan, ilmeisesti paikalliseen taiteeseen. Erään patsaan nimi oli Kaarina kedolla. Hieman aikuiseen makuun sopivampi taideteos, mutta puhutteleva ja moniulotteinen puupatsas. Matkalla oli muutakin ihmeteltävää taiteesta luonnonihmeisiin, kukkapellosta aukenevaan metsämaisemaan.
Historian havinaa jalkojeni alla
Kyltti, jossa ohjataan raunioille, on tippunut maahan. Ihmettelen hetken, mihin suuntaan lähdetään, ja päätän lähteä suoraan. Valinta oli oikea ja päädyin raunioille. Upea ilmestys. Mietin mielessäni, että voiko tässä oikeasti olla keskiaikaisen linnan rauniot.
Kiipeän ylös raunioiden keskelle ja toden totta, siellä oli linnan pohja jäljellä. Historian havina alkoi välittömästi kuiskia korvaani. Se oli kuin labyrintti, ja välillä oli vaikeaa löytää tietä ulos. Vanhat kivirappuset olivat myös jäljellä. Uskomatonta ajatella, että kauan sitten siinä paikalla oli iso linna, jota piispat olivat hallinneet.
Paikalla huhuttiin olevan ennennäkemättömiä kasveja ja hedelmäpuita. Pystyin hetken kuvittelemaan tuon aikakauden, jolloin linnassa oli vielä elämää.
Upeat näköalat järvelle ja erikokoiset linnanraunion lohkareet ja huoneet olivat kyllä kaiken kokemisen arvoista. En ihmettele, että vuosi vuodelta turistit löytävät paikalle ulkomaita myöten ihmettelemään tätä historiallista kohdetta.
Turistikerros avasi silmiä Kaarinasta, ja ihastuin kaupunkiin entisestään. Opin liikkumaan vähän paremmin ja tuntemaan hieman maamerkkejä. Matkani on vasta alussa, ja tutustuminen jatkuu pitkin kesää.
Taiteilijasielut työntouhussa
Raunioilla törmään sattumalta kahteen taiteilijaan. Laulun- ja teatterintekijät Valtteri Lipasti ja Neiti Ö eli Nina Erjossaari ovat suunnittelemassa elokuussa starttaavaa Linnanrauniot Liven eli Kuusiston linnanraunioiden musiikkikesäteatterin esityskautta.
Kyseessä on vuorovaikutteinen musiikkiesitys, joka tarjoaa historian havinaa linnanraunioiden keskellä.
– Viime kesä oli esimakua, mutta nyt startataan oikein kunnolla show. Otamme yleisöltä aiheita ja sanoja. Niiden kautta tehdään sitten tarinoita ja lauluja sekä heittäydytään rooliin, Erjossaari kertoo.
Erjossaari kertoo, että on aina harmitellut, kun linnanraunioita ei hyödynnetä kulttuuriin niin paljon kuin voisi. Hän haluaa tarjota pitkin kesää musiikkiesityksiä.
– Metsähallitus toivotti meidät myös tervetulleeksi. Hekin haluavat tänne kulttuuritoimintaa. Ilkivalta vähenee myös, kun täällä on kesällä väkeä paikalla. Tämä on historiallinen paikka, ja tänne on hienoa tulla nauttimaan elämyksistä ja samalla herättää rauniot henkiin, Erjossaari miettii.
Tällä hetkellä suunnitelmissa on elokuussa ensi-illassa oleva Linnanrauniot soi -musaimproshow.
– Kesäkuussa meillä on täällä myös muutamat avoimet harjoittelut elokuun esityksiä varten, Lipasti kertoo.
