Kun lukuvuosi tällä viikolla vaihtuu kesälomaksi Kaarinan lukiossa, englannin ja ranskan lehtori Sinikka Laakio-Whybrow jää eläkkeelle – ja samalla päättyy eräs aikakausi Kaarinan lukiossa.
– Täällä on ollut muitakin yhtä pitkään opettaneita kuin minä, mutta minä olen siitä porukasta viimeinen, hän kertoo.
Hän aloitti Kaarinan lukiossa melkein 40 vuotta sitten, vuonna 1984. Opettajakunta pysyi samana ja hitsautui niin yhteen, että Kaarinan lukiosta eläköityneet opettajat tapaavat edelleenkin kuukausittain.
He kutsuvat porukkaansa Wanhoiksi kaluiksi – Kaarinan lukion lempinimihän on KaLu. Ringissä on mukana 20–30 opettajaa, ja 64-vuotias Laakio-Whybrow on heistä nyt viimeinen eläkkeelle jäävä.
– Kaarinan lukiossa on kivoja opettajia nykyäänkin, mutta ovi käy koko ajan eikä yhteistyö tiivisty samalla tavoin kuin meidän aikanamme. Säälin nuoria tuntiopettajia, jotka ovat vuodesta toiseen täällä vain keikkahommissa ja kesät työttöminä, Laakio-Whybrow puistaa päätään.
Hampaiden kalina herätti
Vaikka Sinikka Laakio-Whybrow on kuulunut vuosikymmeniä Kaarinan lukion kalustukseen, hän ei ollut alun perin aikonut opettajaksi, ei tullut tätä edes ajatelleeksi. Hän tahtoi kauppakorkeakouluun. Hän ei kuitenkaan pärjännyt sen pääsykokeissa.
Kieliä hän pääsi lukemaan. Hän oli innostunut kielistä jo lapsena.
– Meillä oli lastenhoitaja, joka kuunteli Beatlesia, ja minulle heräsi kiinnostus, mitä niissä lauluissa oikein sanotaan. Työt aloitettuani aloin sitten ihan tykätäkin opettajana olemisesta, Laakio-Whybrow kertoo.
– Sen verran touhukas silti olin, että kaipasin jotain enemmän ja lähdin vaihto-opettajaohjelmaan. Vaihdoin amerikkalaisen opettajan kanssa vuodeksi työpaikkaa ja asuntoa. Puoliso tuli mukaan koti-isäksi.
Oman kokemuksensa myötä Laakio-Whybrow vakuuttui siitä, miten paljon kansainväliset vaihdot antavat. Lisäksi niille avautui EU:hun liittymisen myötä valtavasti mahdollisuuksia.
Laakio-Whybrow’n usuttamana Kaarinan lukiossa alkoi pyöriä kansainvälisiä opiskelijoita. Hän lähti työparinsa Merja Laineen, muiden kollegoiden ja kaarinalaisten nuorten kanssa maailmalle kerran toisensa jälkeen, kauimpana Malesiaan, Singaporeen ja Intiaan.
– Parhaiten on jäänyt mieleen 2000-luvun alun projekti itävaltalaisen, espanjalaisen ja italialaisen koulun kanssa! Hankkeen lopetustapahtumana veimme heidät vaelluskurssille Meri-Teijoon oman koulun liikunnanopettajien ja opiskelijoiden kanssa. Lämpötila laski toukokuussa pakkasen puolelle, ja heräsin yöllä armeijateltassa outoon ääneen. Espanjalaisen tytön hampaat kalisivat äänekkäästi. Eräs italialainen soitti koko yön nuotiolla kitaraa, ja saunottiin telttasaunassa.
Rallienglanti voi hyvin
Englantia ja ranskaa opettavan Sinikka Laakio-Whybrow’n uran aikana englannin kieli on muuttunut Suomessa kuin kotimaiseksi kieleksi.
– Nuoret ovat nykyään huomattavasti valmiimpia käyttämään arjessa englantia kuin 1980-luvulla. Seurauksena moni heistä ajattelee, että ei englannin opiskelemiseksi tarvitse tehdä mitään. Tunneilla opiskelijat protestoivat, miksi heidän pitää opetella sanoja, joita eivät ole koskaan kuulleetkaan! hän kertoo.
– Sitten he ihmettelevät, miksi eivät kirjoituksissa saaneet hyvää arvosanaa. Jos haluaa esimerkiksi kansainväliseen työhön, pelkkä arjesta saatu englannin sanasto ei riitä.
Samalla englanti on jyrännyt muut kielet alleen.
– On kammottavaa, mitä lyhyille kielille on Suomessa tehty. Kun aloitin Kaarinassa, täällä oli joka vuosiluokalla kaksi ranskan, saksan ja venäjän ryhmää täynnä. Nyt muiden kuin englannin tai ruotsin kielen ryhmiä ei pystytä joka vuosiluokalle edes järjestämään, koska halukkaita on niin vähän. Myöskään kielten opettajiksi ei löydy enää opiskelijoita. Silti bisnesmaailmassa kaivataan muiden kielten osaajia.
Jotkin asiat eivät ole muuttuneet 1980-luvun jälkeen. Laakio-Whybrow toteaa, että edelleenkin monien suomalaisnuorten on vaikeaa ääntää ja kirjoittaa englantia. Rallienglanti voi hyvin.
Puhukaa toisillenne älkääkä ruudulle
Viime viikolla Sinikka Laakio-Whybrow’lla oli viimeinen opetustuntinsa.
Hän ei pidä siitä, että on viime vuosina joutunut aloittamaan oppitunnin läppäreiden avattujen kansien muurien takaa.
– Katsopa tätä luokkaa. Ei tämä näytä enää kielten luokalta! Kaikki on nykyään pilvessä opiskelijoiden läppäreillä, hän puuskahtaa ja osoittaa kädellään tyhjiä pulpetteja.
– Vaikka nykynuorten pitäisi olla diginatiiveja, eivät kaikki heistä hahmota sähköisiä oppikirjoja ja löydä niistä sitä, mitä pitäisi. Opiskelijat piiloutuvat läppärien taakse, ja menee aikansa, että heidät saa revittyä sieltä esiin. Opettaja ei useinkaan pysty tarjoamaan mitään sellaista, mikä kilpailisi TikTok-videoiden kanssa.
Hänellä on ollut lähes joka tunti tapana käskeä opiskelijoita sulkemaan läppärin kannen ja kääntymään parin puoleen.
– Jutelkaa englanniksi toisillenne älkääkä ruudulle, hän ynnää.
