Viime viikolla katselin lähileipomon vitriiniin aseteltuja, toinen toistaan kauniimpia Ylioppilaalle -kakkuja, ja ajattelin, eikö yhtäkään amiskakkua. Nyt, kun lakit on nostettu päähän ja kun sosiaalinen media tulvii onnistumisten kuvavirtaa, kun älliä nostetaan korokkeille ja kun suorittaminen nousee uutisiin, nyt haluan minäkin onnitella.
Onnittelen sinua, joka valmistuit ammattikoulusta suoraan ammattiin. Sinua, josta tuli linja-autonkuljettaja, kokki, talonrakentaja. Sinua, joka olit rohkea, lahjakas ja sinnikäs. Sinua, joka opiskelit lähihoitajaksi vuonna 2023.
Onnittelen sinua, joka ylitit itsesi kirjoittamalla A:n paperit. Sinua, joka kaikesta huolimatta jaksoit nousta ja lähteä kouluun. Sinua, joka kuuntelit itseäsi ja lykkäsit kirjoituksiasi. Sinua, joka et tiedä, mitä haluat, ja uskallat sanoa sen. Sinua, joka rämmit toisen asteen läpi, koronasuluista, etäopiskeluista ja yksinäisyydestä huolimatta. Sinua, joka keskeytit opintosi, ja sinua, joka kirjoitit kuusi ällää.
Onnittelen myös itseäni. Lukiovuosiani väritti isäni äkillisen kuoleman aiheuttama masennus. En jaksanut käydä tunneilla, saati lukea kirjoituksiin. Hukkasin päättötodistukseni ja lakkini. Silti minusta tuli maisteri, ja työllistyin unelmieni alalle (opinto-ohjaajan vähättelyistä huolimatta).
Nykyään opiskelijoihin kohdistuu yhä enemmän paineita. Jo peruskoulussa olisi tiedettävä, mihin tutkintoon aikoo tähdätä. Lapsilta vaaditaan loppuelämän suuntaan vaikuttavaa päätöksentekoa. Luokkaerot kärjistyvät. Maailma ympärillä hajoaa, räjähtää, sairastuu. Vanhemmilla on kiire. Wilma-viestit paukkuvat.
Suomessa on poikkeuksellisen hieno koulutusjärjestelmä, josta olemme saaneet olla ylpeitä ja jota tulisi vaalia. Siitä ei saisi leikata. Yhteiskunnan muuttuessa suorituskeskeiseksi liukuhihnaksi on tärkeää muistaa, mitä saavutusten taakse kätkeytyy.
Siis sydämelliset onnittelut. Ole ylpeä itsestäsi, lennä kauniisti ja muista, että pudotakin saa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Jokainen on tärkeä.
Karoliina Niskanen
