Mutta onneksi on poliittinen viisaus, josta on siinnyt päästökauppa. Jos taviksena olen oikein ymmärtänyt, niin kaupan ehtojen mukaan päästellä saa, kunhan maksaa. Ne, jotka pidättelevät, voivat myydä päästöoikeuksia. Näin hidastetaan ilmastomuutosta ja tuetaan vihreää siirtymää. Tosin maalaisjärjellä ajatellen päästelyn tuotokset eivät eurojen avulla katoa. Molekyylit pelmahtavat aina maapallon kiertotalouden taseeseen. Ihminen ja politiikka eivät kovin nopeasti kehity: jo antiikin Roomassakin tiedettiin, että ’pecunia non olet’ (raha ei haise), keskiajalla maksettiin aneita taivaspaikan turvaamiseksi, kansansaduissamme hölmöläiset pidensivät peittoa leikkaamalla kaistaleen toisesta päästä ja ompelemalla sen toiseen päähän.
Vihreän järkeilyn ansiosta olen kuitenkin saanut kotirauhan. Sen työstäminen vaati enemmän ponnistuksia kuin hallitusneuvottelut. Yhtenä aamuna piti herätä aikaisin (kansanomaisesti sanottuna ’sian pierun aikaan’) ja rientää uuden kaupan avajaisiin jonottamaan ilmaista muoviämpäriä (unohtaen aktiivisesti, että se joskus päätyy muovisaasteena Itämereen ja tukehduttaa merenelävät.). Olin kuitenkin sinnikäs kyynärpäitteni kanssa ja sain kuin sainkin muoviastian.
Neuvottelin pitkään ja sinnikkäästi ämpärin käytöstä kotini hallituksen puheenjohtajan kanssa. Jos päästelen, niin heitän ämpäriin sakkoeuroja, joiden määrä riippuu päästön pituudesta ja olfaktorisesta voimakkuudesta. Kun ämpäri on täynnä kahisevaa, niin voin varata kauan unelmoimani lentomatkan Tuvaluun. Laskujeni mukaan vielä muutama kaaliateria ja unelmasta tulee totta. Ja kaiken olen päästellyt tukeakseni maapallon kestävää kehitystä ja vihreää siirtymää.
Ilona Lehtinen
