Hengittäminen on maailman luonnollisin asia – paitsi silloin, kun pitäisi hengittää veden alla.
– Ei ole kiire. Ota vaan rauhallisesti, Pasi Pulkkinen rauhoittelee, kun laskeudun happisäiliöt selässä tikkaita alas kohti merta.
Piikkiöläinen Pasi Pulkkinen on ammattisukeltaja, ja hän on lupautunut esittelemään vedenalaista konttoriaan. Tämän päivän työmaa on Mustfinnin telakkarannassa Paraisilla.
Pulkkisen omistama Diving Division -yritys on erikoistunut vedenalaiseen rakentamiseen. Kesät ovat yritykselle sesonkiaikaa, mutta töitä pystytään tekemään ympäri vuoden.
– Tyypillisiä kohteita sukeltajalle ovat siltatyömaat, satamat ja voimalaitokset, mutta käyn myös asentamassa esimerkiksi poijuja ja laitureita. Käytännössä erikoisalaamme on kaikki rakentaminen, mikä tapahtuu pinnan alla, hän kuvailee.
Sataprosenttista keskittymistä
Tänään tehtävänä on tarkastaa telakan laskukiskojen kunto. Pintamiehenä toimiva Aleksi Kainulainen vapauttaa umbilikaalia eli kaapeliletkuyhdettä veteen sitä mukaa, kun Pulkkinen sukeltaa kauemmas rannasta. Pulkkisen kypärässä on kamera, joka kuvaa näkymää veden alta.
Käytännössä sameassa Saaristomeressä on vaikea erottaa yhtään mitään. Itse olen sukeltanut kerran aikaisemmin, Thaimaassa Similan-saarilla. Siellä veden näkösyvyys oli useita kymmeniä metrejä. Nyt vettä on hädin tuskin metri, enkä silti näe pohjaa.
Pulkkinen arvelee ihmisillä olevan varsin romantisoitu kuva sukeltajan työstä.
– Että siellä bongaillaan kaloja ja jutellaan merenneitojen kanssa, hän nauraa. Mies toteaa näkevänsä kaloja ainoastaan silloin, kun ne uivat päin kypärää.
– Välillä töitä joudutaan tekemään käsikopelolla. Edellisessä työpaikassani olin polttamassa paaluja poikki Aurajoessa. Ei siellä nähnyt yhtään mitään.
Huonon näkyvyyden lisäksi haasteena on se, että töitä paiskitaan aikaa vastaan. Sukeltaja voi olla 15 metrin syvyydessä maksimissaan 70 minuuttia. Mitä syvemmälle mennään, sitä vähemmän on aikaa.
– Siinä ajassa pitäisi pystyä tekemään puolen päivän työt. Kiire ei saa olla, mutta on pyrittävä työskentelemään nopeasti, Pulkkinen kuvailee.
Töitä tehdään yleensä pareittain siten, että sukeltajat vuorottelevat.
Sukeltaja pystyy kommunikoimaan sukelluskypärään asennetun mikrofonin avulla. Nyt pintamiehenä toimiva Kainulainen antaa rannalta käsin sijaintitietoja sukeltavalle Pulkkiselle.
Työpäivän jälkeen on Pulkkisen mukaan sellainen olo kuin olisi käynyt muutaman kerran salilla.
Sattumalta sukeltajaksi
Toisin kuin minä, Pulkkinen ei ole koskaan sukeltanut Thaimaassa eikä missään Suomen rajojen ulkopuolella.
Elämänsä ensimmäisen sukelluksen hän teki Lohjan uimahallissa opiskellessaan sukellusalan ammattitutkintoa.
– Menin pinnan ja pohjan välillä kuin ongenkoho. Se oli sellaista räpiköimistä, mutta niin on monella muullakin aluksi, hän hymähtää.
Pulkkisesta tuli ammattisukeltaja puolivahingossa, kun kaveri pyysi häntä pintamieheksi. Tehtyään jonkin aikaa hommia, hän päätti opetella sukeltamaan.
– Nautin siitä, ettei tässä työssä ole kahta samanlaista työpäivää. Sukeltaminen ei ole minulle se juttu. En pidä erityisemmin uimisesta, etenkään kylmässä vedessä.
Lopuksi Pulkkinen vie minut katsomaan laskukiskoja mereen. Muutamaa kokoa liian ison sukelluspuvun alle on jäänyt niin paljon ilmaa, että minulla on vaikeuksia päästä pinnan alle.
Räpiköin lähemmäksi rantaa ja erotan kivien joukossa neulakalan. Jään seuraamaan sitä ja nautin painottomuuden tunteesta.
Yhtäkkiä tunnen, miten Pulkkinen vetää minua nilkasta. Olen meinannut uida päin laituria.
Pulkkinen ei lupaa palkata minua töihin, mutta saan kehuja rauhallisuudestani. Osa ihmisistä menee sukeltaessa paniikkiin.
– Se, että pysyy rauhallisena on puoli voittoa. Jos veden alla hätääntyy, siitä voi syntyä vaaratilanteita.
