Elokuun aamuissa tuoksuu jo syksyn viileys, ja se tietää koulun penkeille palaamista niin koululaisille kuin opiskelijoillekin. Vaikka uusi lukuvuosi on täynnä mahdollisuuksia, kouluun palaaminen voi myös ahdistaa ylisuorittajaa.
Nuorten uupumisesta on uutisoitu paljon viime vuosina. Perfektionismi ja ylisuorittaminen tuntuvat yleistyviltä ilmiöiltä, joihin on vaikeaa saada ratkaisuja. On helpompaa ajatella, että on tavoitteellisten ”kympin oppilaiden” omalla vastuulla ottaa rennommin ja palautua – eli olla uupumatta.
Mielestäni vastuu nuorten uupumuksesta kuuluu hektisemmäksi muuttuvalle yhteiskunnalle, joka vaatii nuorilta aina vain enemmän. Rakenteelliset muutokset, kuten väestön ikääntyminen, ovat johtaneet siihen, että nuorten pitäisi tietää ja saavuttaa nopeammin loppuelämän työpaikkansa. Sen huomaa esimerkiksi yliopistojen ensikertalaiskiintiöstä. Ei siis ole ihme, jos nuoret kokevat suorituspaineita ja pelkoa epäonnistumisesta.
Kouluissa ja kotona pitäisi puuttua ylisuorittamiseen yhtä vakavasti kuin alisuorittamiseen. Tiedän kokemuksesta, millaista on tuntea huomattavaa stressiä koetuloksista ja numeroista, jotka vaikuttavat määrittelevän tulevaisuuden mahdollisuudet. Silloin opiskelun päämäärä, eli oppiminen, ei enää toteudu, sillä opiskelu tuntuu kurjalta, mutta siitä tauon pitäminen tuntuu toisaalta laiskuudelta. Suorittaminen vie silloin tilan muulta elämältä ja siitä nauttimiselta.
Ratkaisu ei ole taputus olkapäälle ja muistutukset siitä, ettei suorittaminen ja parempien tulosten hakeminen saa tapahtua levon kustannuksella. Sen sijaan pitäisi puhua siitä, tarvitseeko aina hakea parempia tuloksia.
Nuorten uupumukseen ratkaisuina toimivat yhteiskunnalliset muutokset, jotka antavat nuorille tilaa olla nuoria. Mutta ne muutokset vaativat ajatusta siitä, ettei aina tarvitse antaa parastaan.
Eeria Niskakoski
