TV-uutiset pakottavat minut nettiaddiktiksi.
Olen aina katsellut uutiset toosasta olkkarin sohvalla löhöten ja luullut saavani täydellisen ja neutraalisti uutisoidun tiedon maailman tapahtumista. Jos kuitenkin seuraa päivän mittaan tv-uutisointia, niin ensimmäinen yllätys on se, että uutiset uusitaan: samat aiheet, samat haastattelut, samat kommentit. Olkiluoto seisoo, Venäjä hyökkää, Pekka Toveri analysoi, Trump johtaa gallupia, tornado iskee ja maastopalot etenevät. Eikö maailmassa muuta tapahdu päivän aikana?
Toinen harmittava yllätys on se, että jokaisen uutisoidun aiheen jälkeen maanitellaan menemään kyseisen uutiskanavan nettisivuille, koska ”siellä kerromme tarkemmin aiheesta”. Eli katsottuani tv-uutiset minun pitäisi vielä avata tietsikka/älypuhelin/ipad, jotta saisin uutisnälkäni tyydytetyksi ja pysyisin tietoisena maailman tapahtumista.
Yle-veron maksajana ihmettelen, miksei uutistoimittajien tarvitse enää osata tehdä telkkarin toistuviin uutislähetyksiin aktuellisti vaihtuvaa ja jatkuvasti ajan tasalla pysyvää kerrontaa siitä, miten maa(ilma) makaa.
Tv on siis tehnyt minusta nettiriippuvaisen. Lisäksi se houkuttaa osallistumaan ja aktivoitumaan uutislähetysten kuvittamiseksi. Voin turistitaitoisena valokuvaajana ottaa kuvia sääilmiöistä, lähettää niitä Pekka Poudalle ja jännittää, hyväksyykö hän ne julkaistavaksi lähetyksessä Sini-koiran ihailtavaksi. Siten olisin interaktiivinen katsoja uutistoimituksessa.
Mutta kun minä haluaisin vain löhötä sohvalla, avata vain yhden ruudun ja kuulla valmiita tarinoita siitä, mitä kaikkea erilaista maailmassa tapahtuu.
Taidan olla syrjäytynyt sohvaperuna tai vielä pahempaa – olen rysähtänyt sohvani kanssa karille multidigitaalisessa valtavirrassa.
Ilona Lehtinen
