Valmentajana olen ison tehtävän edessä. Haluaisin olla niin hyvä, että lapselle jää koripallosta koko iän kestävä harrastus. Haluan, että hänestä tulee rohkea, sillä rohkean ihmisen elämä on erilainen. Uskoakseni parempi.
Haluan olla hyvä fyysisessä valmennuksessa ja samalla välttää kaikki liikuntavaivoja aiheuttavat sudenkuopat. Onneksi seuramme satsaa tähän osa-alueeseen nyt isosti.
Haluan olla se tyyppi, joka huomioi jokaisen omalla tavallaan. Olla herkkä, kun 9-vuotias tyttö suorituksensa jälkeen varovasti hakee katsekontaktia saadakseen reaktion minulta. Pieni ohi kiitävä hetki, mutta iso merkitykseltään.
Ne ovat paitsi aika tunnelatautuneita myös hyvin hauskoja hetkiä, sillä joskus se suoritus ei mennytkään nappiin. Silloin pitää löytyä työkalu sen viestimiseen kauniisti.
Viime kaudella valmensin lahjakasta ja hyvän koripallo-ÄO:n omaavaa tyttöä. Hän osasi paljon ja ymmärsi vielä enemmän lajistamme. Mutta vasemman käden lay-upit hän teki oikealla kädellä tai omalaatuisella kahden käden hybridiotteella. Sanoin kauniisti, että se suoritus ihan perustellusti tehdään vasemmalla ja oikea ei kelpaa.
Koko kauden ajan hän vilkaisi reaktiotani. Niitä oli kolmenlaisia: peukku alas, peukku ylös tai äänettömät aplodit.
Nyt harjoitusryhmäni tytöistä yksi teki omalaatuisen ratkaisun, kun ensimmäistä kertaa hypimme hyppynaruilla. Hän oli aika osaava, mutta hänen kaverinsa ei ollut ihan yhtä pitkällä. Tämä osaavampi huomasi, että kaverilla oli paha mieli omasta osaamattomuudestaan.
Mitä tehdä? Tämä 9-vuotias piilotti omaa osaamistaan. Hän ei tehnyt kaikkea pyydettyä, jotta kuilu ei kasvanut liian suureksi. Liikuttavaa toverillisuutta.
Salissa tapahtuu hyvin paljon isoja pikkuasioita.
