Maailmassa on yksi, joka ei koskaan kiellä vastarakkautta. Hän on koira. Nykyään olen koiraton, joten palaan haikeissa muistoissani hetkeksi menneisyyteen.
Meillä oli lapsuudessani aina koiria. Erityisesti muistan Jullen. Äiti oli ilmeisesti ajokoira, vaikka meillä ei kukaan metsästänyt. Isänsä oli ohikulkija, joka oli käynyt ”kuittaamassa” äidin portinpieleen jättämän pyynnön. Isästä muistutti pään muoto.
Minä oli pihapiirin nuorin, ja Julle oli ainoa tosiystävä ja kaveri minulle. Meitä sitoi yhteiset harrastukset, joista eräs oli tavaran luvaton haltuunotto. Pirtissä pihan perällä leivottiin kesäaikaan kerran viikossa. Julle tuli aina tökkimään jalkaani merkiksi. Nyt nenä sanoo, että pullat ovat jäähtymässä liinan alla. Oven aukaisu oli minun tehtäväni. Emme joutuneet koskaan kiinni. Olimme tyypillisiä pullavarkaita, sillä söimme sormenjälkemme. Silloin uskoin oveluuteemme.
Nyt kyllä uskon tietoon, että koira on ollut ihmisen ensimmäinen ja paras ystävä, oltiinpa missäpäin maailmaa tahansa. Eräällä matkallani ajat sitten olin Panamassa viettämässä joulua sikäläisen Embera-intiaaniheimon parissa. Kylän ainoa (näkyvissä oleva) koira kävi nuuhkaisemassa minua, sanoi ”hau” ja katseemme kohtasivat.
Tapasimme taas illalla, kun olimme laulamassa kiitoslaulua. Koiraystäväni tuli eteeni ja haukkui minua koko laulun ajan. Otin sen kannustuksena ja tunsin, etteivät koirien telepatiat tunne mitään rajoja. Oma springerinikin alkoi aina haukkua, kun yritin laulaa. Oliko äänessäni jotain koiramaista, vai oliko se sittenkin vain sääliä kuulijoiden puolesta.
Mutta kyllä siinä jotain rajat ylittävääkin oli, sillä kotona matkahousuni puntit tutkittiin tosi tarkasti. Ehkä sittenkin olisi tulkkia tarvittu.
No, ainahan minua on arvostettu, mutta silloin se tehtiin kansainvälisesti, haukkumalla.
Kalevi Pirttijärvi
