Kolumnivuoroni lähestyessä katselen olohuoneeni ikkunasta pimenevää jokirantaa. Pohdin, mikä aihe ansaitsisi palstatilaa, mistä olisi tärkeää kirjoittaa juuri nyt.
Siitäkö, että hallitus keventää varakkaiden verotusta vähävaraisten kustannuksella, että sosiaaliturvaa heikennetään ja että maksamme tulevien polvien elämästä kovan hinnan samalla kun rikkaat, mukaan lukien ministerit, eivät osallistu yhteisiin talkoisiin.
Vai siitä, että kasvatan lapseni maailmaan, jossa lähikaupasta saa viittäsataa eri juustolajiketta ja jossa lähetti tuo kotiovelle mitä ikinä halutaankaan, vaikka huomisen yhteiskunta on todennäköisesti toinen. Ilmasto lämpenee, ihmismassat lähtevät liikkeelle, valtioiden väliset poliittiset jännitteet kiristyvät. Lapseni eivät osaa tehdä tulta tai kerätä itse ruokaansa. Enhän minäkään osaa.
Ennen kaikkea minun pitäisi kirjoittaa siitä, että todistamme hiljaisina vierestä kansanmurhaa, että pommeja pudotetaan siviilien niskaan paikassa, josta pakeneminen on tehty mahdottomaksi. Että isänmaani, rauhanneuvottelijoiden puolueeton maa, äänesti tyhjää tulitauosta.
Mutta en osaa.
Hyinen usva nukkuu veden yllä. Ja sitten, yhtäkkiä, kaksi joutsenta lentää taivaalla, valkeina, kauniina. Ne kaartavat yli joen, pysyvät toistensa rinnalla.
Niin minä päätän kirjoittaa puista, siitä kuinka ne viestivät sanattomasti toisilleen, kertovat nääntyneille mistä löytää vettä, ja kuinka ne kääntävät lehtensä pois auringon tieltä, jotta joku toinen, samanlainen, saisi tilaa kasvaa.
Kirjoitan muurahaisista, jotka rakentavat kaaokseen järjestystä, toimivat pesäkuntansa parhaaksi, kierrättävät ravintonsa suusta suuhun. Mehiläisistä, jotka nukahtavat ruusun sisälle, terälehtien suojiin, jalat kiinni toisissaan. Valkoisesta hangesta, joka peittelee kuuset uneen, ja merestä, joka vyöryy kaiken yli, hautaa rauniot hiljaisuuteen.
Kirjoitan toivosta, lennosta yli joen, yli taivaan, lennosta yli ihmiskunnan.
Karoliina Niskanen
