Luin lapsena innokkaasti sarjakuvajulkaisua, jossa esiintyi iso, paha yksinhuoltajaisä ja hänen kiltti poikansa. Isän hinku oli saada naapuruston kolme pientä porsasta pataan paistumaan. Poikahukka taas oli possujen paras ystävä ja halusi leikkiä ja pitää hauskaa niiden kanssa. Usein pojalla ja porsailla oli paljon tekemistä tyhjentääkseen pahan isän pyyntiaikeet.
Susikeskustelu on taas pinnalla etenkin täällä Varsinais-Suomessa. Täkäläinen petokanta on vahvistunut roimasti ja pedot alkaneet tottua ihmisiin ja ihmisasutuksen tarjoamiin fasiliteetteihin kuten lammashakoihin ja pihan lemmikkeihin. Susikannan leviäminen voidaan nähdä merkkinä luontomme monimuotoistumisesta. Levinneisyyttä puolletaan, kun kyseessä ei ole oma turvallisuus tai elinkeino. Toisaalta perustellaan kannanhoidollista metsästystä.
Asiantuntijat vakuuttavat, että luonnoneläimet väistävät ihmistä, koska ihminen haisee ja meluaa. Tähän argumenttiin minäkin luotan, kun menen suppissaalista hakemaan metsästä. Mutta silti puiden keskellä pälyilen ympärilleni ja kuuntelen tarkasti metsän hiljaisuutta – varmuuden vuoksi.
Pedon aivoituksia on vaikea ennakoida. Erottaako susi peuran koulubussia odottavasta lapsesta on jo toinen juttu. Jos nälkä on, niin liha on aina lihaa.
Kasvukeskuksessa läppärin takana voi hehkuttaa lajien levinneisyyden puolesta. Lampurilla toimeentulo liittyy katraaseen ja muutamankin elikon menetys tuntuu tilipussissa.
Sarjiksen iso, paha susi söi pakon edessä kiltin poikansa tarjoamia tölkkipapuja, kun nasut taas kerran olivat päässeet karkuun. Mutta isisuden vatsa kurnii aina lihan perään. Siksi olen helpottunut, että en ole lampuri eikä minulla ole enää kouluikäisiä lapsia, jotka pitäisi aamuhämärissä lähettää bussipysäkille odottamaan Föliä. Uskon, että susi on ihmiselle susi, ja ihminen on sudelle vain lihaköntti.
Ilona Lehtinen
