Ennen oli kaikki paremmin, ja sitten, kun saadaan tämä vielä tehdyksi, niin voimme taas päästä melkein entiseen olotilaan. Lienee tuttu ajattelukaava varmaan monille – ainakin minulle.
Vertailen mennyttä tähän hetkeen ja toivon ihmeitä tapahtuvan tulevaisuuden suhteen. Näin vuodenvaihteessa ajattelutapaa voi verrata tinanvalantaan. Mutta menneisyyden vertailu ’sitten kun’ -tilanteeseen ehdittyämme on heikoissa kantimissa, koska emme tiedä, mitä siinä välillä on tapahtunut.
Carpe diem on oiva kehotus eli miten ottaa hetkestä kiinni eikä vain haikailla eilistä ja kuolata huomista. Tähän vastauksen muistan saaneeni eräältä innokkaalta pilkkijältä, joka tohkeissaan selitti harrastuksensa perusteita.
Parasta on mennä järven jäälle kovalla pakkasella. Siihen pitää varustautua jo kotona pukeutumalla kolminkertaisesti ja keittämällä iso termari täyteen kanelikahvia. Sitten retkituoli, kaira ja pilkkivälineet mukaan ja menoksi. Näistä toimista alkaa ’ennen’ ja niihin täytyy paneutua, jottei mikään oleellinen jää uupumaan.
Sitten matka järvelle (mieluiten hiihtämällä, mutta autokin käy). Sopivan paikan ennustaminen ja avannon kairaaminen ovat nekin ’ennen’-tapahtumia, mutta oleellisia tulevan suhteen. Tuoli narskahtavaan lumeen paikalleen, istahtaminen, täky koukkuun ja avantoon.
Nyt alkaa ’tämä’-hetki. Tuijottaa pientä jääreikää, miettiä, kuunnella ympäröivää hiljaisuutta ja nykiä. Se on kaikki tässä hetkessä, se on tarpeeksi. Jos tulee saalista, niin se särkee hetken rauhan, mutta on plussaa. Ellei tule saalista, saa ajatella rauhassa mietteitään.
’Sitten kun’ -hetki on se, kun kahvit on juotu lämpimikseen, pilkitty ja nyitty, kerätään kamppeet ja lähdetään kotimatkalle. Oli saalista tai ei. Hetki on eletty ’ennen’- ja ’sitten kun’ -tapahtumien välissä avantoon tuijottaen ja miettien, mitä sieltä voisi tulla.
Ilona Lehtinen
