Yksinäiselle tämä etuliite on helpottava. Sillä jouluna yksinäisyys, tämä meidän perinteinen kansantautimme, tulee pahimmillaan esiin.
Ihminen voi tavoitella ja saada kaikkea. Mutta yksinäisyyttä ei tarvitse tavoitella, sitä on yhteiskunnassamme rutosti liikaa.
Minun jouluni ei ollut yksinäinen. Mutta yksi toiveeni ei vain tunnu täyttyvän: Vexi Salmen sanoittama ”Sydämeeni joulun teen” ei vieläkään ole päätynyt Virsikirjaan. Kyllä minusta Joulun Lapsi voi syntyä uudelleen, vaikka siinä nykyajattelun mukaan olisikin pieniä epätarkkuuksia. Tuleehan joulun sanomakin maailmaan, jossa taukoamatta soditaan. Uskon ja toivon vahvistamista tarunomainen sanomakin on. Ei se uskoani vähennä.
Ihmisen pienuuden ja yksinäisyyden olen kokenut kerran joulunakin. Olimme valtamerellä myrskyn ”silmässä”. Myrskyn ulina ja kansilastin pauke oli ainoa joululaulumme. Ja ’olimme’ on oikea sana, sillä vauhtimme oli suunnan pitämistä.
Etenimme noin kahden solmun vauhtia vuorokauden. Sielläkin ystävä auttoi vaipumasta epätoivoon, vahdin vaihtuessa löi olkapäälle sanoen: ”Voimia, meitä koetellaan.”
Kuten kerroin, tänä jouluna en ollut yksin, vaan seuranani oli rakas ystäväni. Tekisi mieleni sanoa ’enkeli’, mutta minulla ei ole valmiutta rakentaa hänelle taivasta, joten rakensimme yhteisen joulun, maallisina. Ja onnellisina uskoen joulun sanomaan.
Keventäen kerron vielä yhden totuuden. Mitä lähempänä olen elämäni päätepistettä, sitä aktiivisemmin koetan jarruttaa sinne saapumista, terveillä elämäntavoilla. Jaa miksei aikaisemmin? Siksi että jos peräpään yskä ilmaisisi tulostaan, ei sitä kukaan päästäisi.
Tule nyt joulu kuitenkin tänäkin vuonna. Viis virsien valinnoista, kunhan vaan lauluputki toimii.
Parhaan joululahjan sain silloin, kun isä palasi sodasta, 80 vuotta sitten. Rikki ammuttuna, mutta elävänä.
Kalevi Pirttijärvi
